Työtakuu pitkäaikaistyöttömille?

keepcalmTyöttömyys on suomalaisen yhteiskunnan pahin ongelma. Viimeisimmät tilastot osoittavat ongelmien edelleen pahentuneen taantuman pitkittymisen seurauksena. TEMin mukaan helmikuun lopussa Suomessa oli yli 355 000 ihmistä ilman työtä. Heistä pitkäaikaistyöttömiä on yli 100 000. Yli vuoden työttömänä olleiden määrä on kasvanut lähes viidenneksellä viime vuodesta.

Työttömyyden pitkittyminen on paitsi taloudellinen, myös potentiaalinen sosiaalinen ongelma. Työ on paljon muutakin kuin toimeentuloa, se on osallisuutta, sosiaalisia suhteita ja yhteenkuulumista. Työn saamisen merkitys näkyykin paitsi rahatilanteen helpottumisena, myös yleisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymisenä. Erityisen totta tämä on suomalaisessa työkeskeisessä kulttuurissa, jossa uudelta ihmiseltä tavataan helposti kysyä nimen jälkeen ”mitä sinä teet työksesi?”.

Vaikkei työn menettämisessä olekaan mitään häpeämistä, varsinkaan heikon taloudellisen tilanteen aikana jolloin tilanne voi kohdata ketä tahansa, stigman riski on suuri ja suurenee työttömyyden pitkittyessä. Suurin osa työnsä menettävistä löytää kyllä nopeasti uuden työn jopa matalasuhdanteessa, mutta aina on heitä jotka eivät yrityksistä huolimatta löydä uutta paikkaa. Riski pettymyksiin työnhaussa kasvaa sitä mukaa mitä iäkkäämmästä ja vähemmän koulutetusta työnhakijasta on kyse.

Mitä pidempään työnhaku ilman tulosta kestää, sitä vaikeammaksi tilanne käy. Työkyky kärsii, kun taidot ja tiedot eivät ole aktiivisessa käytössä – tai kääntäen, työkykyä pitää yllä parhaiten tehty työ. Työttömyys ei sinällään tuota kenellekään sosiaalisia ongelmia, mutta riskit kasvavat ja kasautuvat. Yhtä kaikki – työttömyyden pitkittyminen uhkaa usein muuttua pysyväksi asiantilaksi.

Kun yli vuoden työttömänä olleita on maassa sata tuhatta ja määrä kasvaa joka kuukausi, tarvitaan vakavampia toimia. Tarjontatoimista ei vaikuta olevan riittävää hyötyä, joten on pohdittava miten lisätä tämänkaltaisen työvoiman kysyntää sekä ylläpitää nykyistä paremmin työkykyä. Osaratkaisua voidaan hakea taatun työn suunnalta.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti ratkaisuksi erilaisten avustavien töiden takaamista pitkäaikaistyöttömyyden uhkaamille ihmisille. Ideana on katkaista pitkittyvä työttömyys takaamalla (osa-aikainen) työpaikka, josta maksetaan asiaankuuluva palkka. Työtä voisivat järjestää kunnat, järjestöt tai yksityiset sosiaaliset yritykset. Työjakso voisi kestää muutamia kuukausia, tavoitteena työelämävalmiuksien ylläpito, avoimille työmarkkinoille palaamisen helpottaminen sekä toimeentulon parantaminen. Taattuun työhön liittyisi velvoite ottaa työ vastaan.

Esimerkkejä eräänlaisista mahdollisuuksista tarjoavat jo nyt mm. Tampere ja Vaasa, jossa pitkäaikaistyöttömiä on työllistetty erilaisiin avustaviin tehtäviin pientä, mutta kuitenkin ihmisarvoista palkkaa vastaan. Rinne käytti esimerkkinä vanhustenhoidon avustavia tehtäviä, kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä, pieniä korjaustöitä sekä ulkoilussa avustamista, mutta yhtä lailla kyse voi olla teknisemmistä töistä, nuorten tai lasten kanssa tehtävästä työstä, puhtaanapidosta ja kierrätyksestä ja niin edelleen. Arvokkaista ja tärkeistä töistä, jotka nyt jäävät osin tekemättä. Vantaalla on kokemusta vanhustenhuollon ”kumppaneista”, jotka toimivat varsinaisen henkilöstön apuna ja tukena.

Tärkeä kysymys on luonnollisesti se, ettei ihmisiä velvoiteta töihin, jotka eivät heille sovi tai joihin he itse eivät sovellu. Tästä tulee luonnollisesti huolehtia ja kunnioittaa ihmisten erilaista osaamista. Mutta kuten Tampereen ja Vaasan esimerkkien haastateltavat työllistetyt kertovat, heidän tekemiään täydentäviä töitä ei suinkaan tule pitää ”vähäarvoisena” työnä, vaan osana kokonaisuutta – alalla kuin alalla. Samaten tärkeää on, ettei olemassa olevaa työtä korvata, vaan takuutyönä teetettävä työ esim. kunnan hyvinvointipalveluihin liittyvissä tehtävissä on täydentävää lisää varsinaisten ammattilaisten työlle.

Kolmas tärkeä kysymys koskee korvaustasoa jolla työtä teetettäisiin. Reilusta työstä kuuluu reilu palkka. Esityksiä, jossa matalan sosiaaliturvan eteen teetetään työtä palkatta, ei tule hyväksyä. Niissä on kyse orjatyöstä. Sen sijaan työ, josta maksetaan asiaankuuluva tuntikorvaus josta jää aina enemmän käteen on aidosti osallistavaa ja työntekijää kunnioittavaa.

Uudistuksen kustannus julkiselle taloudelle riippuu siitä, mikä olisi tarjottavan taatun työn tuntimäärä, työsuhteen kesto sekä toimiin osallistuvien määrä. Mikäli työttömyysturvaa voitaisiin käyttää pohjana, jonka päälle maksettaisiin tuntien mukaan asiaankuuluvaa palkkaa, voidaan päästä eteenpäin maltillisilla kustannuksilla. Tarjottava työmäärä voisi vastata osa-aikaista työpäivää, jotta työnhakuun avoimelta sektorilta jää myös aikaa. Tällä hetkellä kunnat maksavat huomattavia sakkoja puuteellisesta aktivoinnista – tämänkin rahan voisi varmasti suunnata järkevämmin myös esimerkiksi kehittämällä välityömarkkinoita.

Myös saamapuolelle jäisi rahaa – ja mikä tärkeintä, hyvinvointia. Pienituloisten ihmisten käteen jäävien tulojen lisääminen tuo kysyntää kotimarkkinoille, vähentää muita sosiaalimenoja – ja tehdyn työn tulos näkyy parempana elinympäristönä meille kaikille. Mikäli takuutyöt auttaisivat ihmisiä työllistymään uudelleen avoimelle sektorille, säästäisi tämä työttömyysmenoissa pitkällä aikavälillä. Lisäksi työstä kokonaan syrjäytymiseen silloin tällöin liittyvät lieveilmiöt vähenisivät ja mikä tärkeintä – moni nyt tekemättä jäävä tärkeä työ tulisi tehdyksi.

Lopulta tärkeintä on omanarvontunnon palauttaminen ja oikeus osallistua yhteiskuntaan myös työn kautta. Jokaisella on annettavaa yhteiseksi hyväksi. Jos markkinat eivät kykene ihmisille riittävissä määrin työtä tarjoamaan, on yhteiskunnan velvollisuus auttaa ihmisiä mahdollisimman hyvään uuteen alkuun ja kiinni työn syrjään.

Mainokset

Todellinen ongelma on työn puute

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 20.9.2013

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (19.9.) käsitteli tärkeää asiaa, työttömyyttä sekä heidän tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksiaan. Kirjoituksen tarkastelukulma rajautui kuitenkin työttömien riittämättömään valmiuteen tehdä työtä.

Pääkirjoitusta edeltävinä päivinä toiminnan lopettamisesta tai mittavista irtisanomisista ilmoittivat muun muassa STX:n Rauman-telakka, Metso sekä Tiimari. Kunnista muun muassa Kouvola on ilmoittanut isoista henkilöstövähennyksistä. Vastaavia uutisia tulee jatkuvasti.

Tätä taustaa vasten käsitys siitä, että työllisyysongelma olisi palautettavissa työttömien haluttomuuteen ottaa vastaan työtä, on irti todellisuudesta ja loukkaa työnsä menettäneitä. Suomessa työtä vailla on satojatuhansia ihmisiä, joiden ongelma ei ole asenteessa vaan siinä yksinkertaisessa seikassa, ettei työtä ole tarjolla. Työhaluja olisi, mutta tehtävää ei löydy vaikka miten etsisi ja yrittäisi.

Koska oikea ongelma ei ole työttömissä vaan työpaikkojen puutteessa, tulisikin ongelmaa lähteä ratkomaan yhteiskunnan toimilla, talouspolitiikalla ja työpaikkojen lisäämisellä, ei työnsä menettäneiden syyllistämisellä. Julkinen valta voisi halutessaan olla aktiivisempi ja luoda omilla toimillaan lisää työvoiman kysyntää.

Samalla ilmaisesta työvoimasta haaveilevien olisi syytä muistaa hyvä suomalainen periaate: työmies tai -nainen on aina palkkansa ansainnut. Reilusta työstä tulee maksaa reilu palkka – orjatyöllä ei Suomea suosta nosteta.

Lapset hoitoon – aikuiset töihin!

julkaistu Iltalehden blogissani 4.1.2013. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisi vuoden alkuun tärkeitä -ja hälyttäviä- tutkimustuloksia. Vuonna 1987 syntyneitä koskevassa seurantatutkimuksessa seurattiin miten näiden nyt 25-vuotiaiden nuorten aikuisten elämä on lähtenyt käyntiin. Kyseessä on kohortti, joka eli lapsuuttaan lama-ajan leikkausten keskellä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä ja olisivat ansainneet huomattavasti enemmän huomiota mediassa kuin mitä ne ovat toistaiseksi saaneet.

Lyhyesti todettuna: leikkauspolitiikan kriitikot olivat valitettavan oikeassa. Sosioekonominen eriytyminen on syventynyt nopeasti ja se periytyy. Ilman koulutusta näistä ihmisistä on joka viides, toimeentulo-ongelmia tai rikostaustaa on yhtä monella, toimeentulotukeen on turvautunut joillain alueilla useampi kuin joka kolmas.

Tärkein havainto koskee taustan periytymistä. Riski pudota köyhyyteen, pitkittyvään työttömyyteen tai muuhun osattomuuteen riippuu suoraan ja merkitsevästi omien vanhempien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta. Tiiviisti: köyhän lapsi pysyy köyhänä – ja tuntee sen nahoissaan. Tässä suomalainen hyvinvointivaltio pettää yhden suurimmista ja tärkeimmistä lupauksistaan – edes mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kyetä turvaamaan – lopputuloksista puhumattakaan.

Lapset eivät valitse vanhempiaan. Siksi sosioekonomisen taustan vaikutuksen valtava merkityksellisyys ongelmiin ajautumisen todennäköisyyden osalta kertoo perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudesta -ja epäonnistumisesta. Käytännössä yhteiskunta epäonnistuu näiden perheiden lasten ja nuorten osaamisen hyödyntämisessä.

Mitä tulisi tehdä? THL puhuu ennaltaehkäisyn merkityksestä ja sosiaalityön merkityksestä. Tämä on tärkeää, mutta samalla tulisi huomata, että Suomessa syrjäytyminen yhteiskunnasta alkaa usein työttömyyden kokemuksen myötä. Kun aikuisilla on työtä ja sitä kautta ihmisarvoinen toimeentulo (jota kaikki työ ei tällä hetkellä riittävästi kuitenkaan takaa), ovat perheen mahdollisuudet tarjota turvallinen ja ehyt kasvuympäristö heti selkeästi paremmat.

Tällä ei ole tarkoitus tietenkään väittää, että työttömät ihmiset olisivat huonoja vanhempia. Ihmiset ja perheet ovat aina yksilöllisiä ja mitä parhainta hoivaa tarjotaan kaikenlaisissa perheissä – ja vastaavasti ongelmiin ajautuu myös rikkaiden perheiden lapsia. Mutta tilastollisesti ja keskimäärin selvää on, että toimeentulo-ongelmat säteilevät perheiden hyvinvointiin ja Suomessa nämä ongelmat liittyvät useimmiten työttömyyteen.

Suomessa työttömyyttä on perinteisesti ratkottu erityisesti työvoiman tarjontaan vaikuttamalla. On pidetty tärkeänä sosiaaliturvan “kannustavuutta” sekä panostettu työttömien työmarkkinavalmiuksien parantamiseen. Lama-ajan massiivityöttömyydestä onkin tultu merkittävällä tavalla alas. Mutta silti meille on jäänyt pysyvältä näyttävä, lähes 150 000n ihmisen kokoinen työstä syrjäytyneiden ryhmä. On riski, että heidän lapsensa tulevat muodostamaan seuraavan pysyvän “alaluokan” ellei asiaan kyetä puuttumaan.

Olisikin aika tunnustaa ettei työttömyyttä kyetä poistamaan vain toivomalla työpaikkojen syntyvän vapaille markkinoille joihin pitkään työttömänä olleet työllistyvät. On alettava pohtia miten työn kysyntää lisätään. Olisiko sittenkin järkevämpää pohtia erilaisia suoria työllistämismahdollisuuksia, jotka voivat olla julkisia, kolmannen sektorin kanssa yhteistyössä  tehtäviä hankkeita, ynnä muuta joilta vaikeasti työllistyvät voisivat löytää työtä. Tämä maksaa, mutta niin maksaa ihmisten työttömänä pitäminenkin, niin sosiaalikulujen lisääntymisenä kuin inhimillisen pääoman haaskauksena.

Lapsiköyhyyden ja tasa-arvoisten lähtökohtien osalta huomio tulee kiinnittää varhaiskasvatukseen. On torjuttava erityisen harmillisina ja jopa julmina puheet, joiden mukaan työttömien vanhempien lapsilta tulisi evätä oikeus päivähoitoon. Päivähoito on paikka, jossa lapset voivat kohdata ja ystävystyä yli yhteiskunnallisten luokkarajojen, saada yhteisiä kokemuksia, tasa-arvoisesti virikkeitä ja nauttia yhdessä ammattilaisten kasvatusosaamisesta. Eniten tätä tukea tarvitsisivat ne lapset, joiden perheissä kotona on ongelmia.

Väitän, että voimme välttää vuoden 1987 vauvoja kohdanneista ongelmista monet, jos nyt ymmärrämme että leikkauspolitiikka ei säästä vaan ainoastaan siirtää ja sen myötä kasvattaa yhteiskunnan kuluja. Verovaroja kannattaa käyttää työn kysynnän lisäämiseen ja työpaikkojen luontiin vaikeasti työllistyville ihmisille, ja varhaiskasvatukseen tulee kohdistaa voimavaroja siten, että jokainen voi laittaa sinne lapsensa hyvin ja turvallisin mielin, varmana siitä että jokainen saa huomiota ja pääsee osallistumaan yhteiseen tekemiseen.

Kuvalähde: http://www.publicdomainpictures.net/

Koulutusoikeus ja jarrulla seisojat

Osaamiseen perustuva työelämä sekä elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien parantaminen saivat viime viikolla saavillisen kylmää vettä niskaansa, kun Eteläranta päätti hylätä yhdessä neuvotellun, ja palkansaajajärjestöjen jo hyväksymän ratkaisun raamissa sovitusta työntekijöiden koulutusoikeudesta.

EK:n tiedote ei kerro paljoa ja jättää kovin paljon avoimia kysymyksiä. Tarkempia syitä esityksen hylkäämiseen, tai omia kehittämisehdotuksia ei ole listattu myöskään muualla julkisuudessa. Tämän voi tulkita kertovan siitä, ettei kyseessä ole niinkään itse asiaan kuin taktiikkaan ja asemiin ajoon liittyvä kysymys.

Viime hallituskaudella, porvarihallituksen ollessa vallassa, työnantajat irtautuivat keskitetyistä sopimuksista ja julistivat tulopolitiikan kuolleeksi. Hallituksen vaihduttua keskitettyyn malliin palattiin, joskin uudenlaisen raamisopimuksen muodossa. Ratkaisua on sittemmin kiitelty ja se sai kannatusta myös työnantajilta, lukuun ottamatta Teknologiateollisuutta, joka on koko ajan kuulunut keskitettyjen ratkaisujen ideologisiin vastustajiin.

Raamisopimuksen jälkeistä elämää aletaan valmistella tiiviisti tulevana vuonna. Kyse on sisältöjen lisäksi myös siitä, millaisella tasolla asioista sovitaan. Onkin oletettavaa, että työnantajien kiukuttelu asiassa, josta on periaatteellisella tasolla jo sovittu, liittyy nimenomaan tahtoon hankaloittaa keskitettyä sopimista ylipäätään. Asioiden tahallinen viivyttäminen ja riitauttaminen luo henkeä ja kuvaa keskitettyjen sopimusten toimimattomuudesta – linja, johon ainakin osa työnantajista näyttää erityisesti pyrkivän.

Valtapolitiikan ja taktiikan vuoksi ei kuitenkaan tulisi luopua siitä tärkeimmästä eli työntekijöiden osaamistason kehittämisestä. Juhlapuheissa asiasta osataan olla huolissaan ja muistuttaa Suomen talouden olevan riippuvainen nimenomaan korkeasta osaamistasosta, jalostusarvon kasvattamisesta sekä nähdään tulevaisuuden menestyksen olevan kiinni nimenomaan siitä löytyykö maasta huippuosaamista. Kun nyt pyritään tekemään selkeitä avauksia alalla, on työnantajan vastaus mallille tyly ei. Puheet ja teot eivät kohtaa. Verolahjat, joista raamissa myös sovittiin, kuitenkin kelpasivat, velvoitteet ja yhteiskunnallisesti tärkeät uudistukset eivät taas maistu.

Esitys itsessään on luonnollisesti kompromissi ja monessa suhteessa epätäydellinen varmasti kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se on kuitenkin tärkeä alku. Alku ajattelulle, jossa jatkuva oppiminen kuuluu kaikille, kaikki voivat kehittyä työnsä ohessa varautuen tulevaan ja jossa yksittäisen työntekijän riippuvuus yhdestä työnantajasta vähenee, kun työn ohessa voisi opiskella pikku hiljaa vaikkapa uutta ammattia. Samalla vahvistettaisiin kulttuuria, jossa koulutus ei koskaan pääty.

Juuri tälle suomalainen työnantaja on sanomassa ei. Maassa, jossa koulutustaso on jo nyt jäämässä jälkeen monista tärkeistä verrokkimaista. Lyhytnäköisessä vallantavoittelussaan ja ahneudessaan EK jäsenliittoineen on tekemässä koko Suomelle suurta vahinkoa. Näin ei saisi käydä.

Kuva: The pyramid of capitalist system

Koulutusoikeus ja duunarit

Kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 31.5.2012.

Vaikka maassa on raami, ei rauha ole edelleenkään täysin maassa. Viime viikkoina työmarkkinaosapuolia ovat työllistäneet paitsi sovitun 150 euron kertaerän maksamiseen liittyneet ongelmat, myös raamissa sovitun työntekijöiden koulutusoikeuden yksityiskohdat.

Mistä olikaan kyse? Raamisopimuksen yhteydessä sovittiin siitä, että työntekijät voivat osallistua vuosittain kolmen päivän ajan osaamista lisäävään koulutukseen. Tulkintaerimielisyyksiä osapuolten välillä syntyi kuitenkin siitä, miten oikeus toteutetaan, kenelle kustannukset kuuluvat ja kuka saa päättää koulutuksen sisällöstä. Neuvotteluiden tulisi päästä päätepisteeseensä lähiaikoina.

Kysymys on erittäin tärkeä, ja oikein toteutuessaan avaa huikeita näköaloja uudenlaiseen osaamiseen perustuvaan yhteiskuntaan ja työelämään, jossa oppiminen ei ole enää harvojen etuoikeus vaan kaikkien kansalaisoikeus, ja jossa riskeihin varaudutaan ennalta ja ihmisten osaamiseen panostetaan laajalti. Parhaimmillaan sen avulla voidaan ottaa merkittäviä askeleita myös työttömyyden hoidossa, työhyvinvoinnissa ja tuottavuuden parantamisessa.

Fakta on, että koulutus kannattaa. Tilastot kertovat selkeää kieltä. Keskimäärin korkeampi koulutus korreloi paitsi korkeampien ansioiden, myös vähäisemmän työttömyyden kanssa. Vastavalmistuneidenkin osalta tilanne on korkeasti koulutettujen kohdalla huomattavasti parempi kuin esimerkiksi toisella asteella ammattiin opiskelevien kohdalla, väitetystä ”duunaripulasta” ja akateemisesta työttömyydestä huolimatta.

Koulutuksen saaminen työnteon ohella keskittyy voimakkaasti yritysten ylemmille tasoille, valmiiksi runsaasti koulutusta saaneille ja heidänkin joukossaan harvemmille. Merkittävä osa työtä tekevistä ei saa työnsä ohessa juuri minkäänlaista koulutusta, puhumattakaan ennalta työmarkkinoiden muutokseen varautumisesta esimerkiksi toisen tutkinnon osalta. Tämä kasvattaa ihmisten välisiä eroja. Koulutuksen tarjoaminen nähdään yrityksissä edelleen suurin osin kulueränä, ei potentiaalin kasvattamisena.

Koulutus auttaisi muutostilanteissa selviämisessä. Suomesta on viimeisinä vuosikymmeninä kadonnut tuhansia ja taas tuhansia työpaikkoja ja –tehtäviä, ennen muuta perinteisistä duunariammateista. Tämä kehitys tullee jatkumaan tulevaisuudessa vaikkapa automaattikassojen tai siivousrobottien kehittymisen myötä. Nämä muutokset kohtaavat nimenomaan vähemmän koulutusta saaneiden työtehtäviä. Siksi on perusteltua kohdentaa toimenpiteitä nimenomaan heille.

Malli, jossa oppiminen on aidosti elinikäistä ja kaikkia koskevaa, parantaisi muutosvalmiutta ja vähentäisi muutosten aiheuttamia riskejä –ja ehkä myös pelkoa ja muutosvastarintaa työpaikoilla. Mitä jos työnsä ohessa voisi pikku hiljaa opetella paitsi nykyisessä työssä tarvittavia uusia taitoja, myös uuden ammatin siltä varalta, että rakennemuutoksen myötä nykyistä työpaikkaa ei enää muutaman vuoden kuluttua ole? Siirtyminen uuteen työhön kävisi nopeammin eikä mahdollinen työn menetys merkitsisi vastaavaa maailmanloppua kuin vaikka tilanteessa, jossa samaa työtä on tehty kymmeniä vuosia vailla näköalaa muusta.

Tärkeintä on kulttuurinen muutos kohti jatkuvaa oppimista kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa. On tärkeää ensinnäkin hyväksyä –ja sittemmin mahdollistaa, se, ettei koulun penkin kuluttaminen lopu tutkinnon suorittamiseen, vaan osaamista täydennetään ja kartutetaan jatkuvasti. Tämä lisää joustavuutta ja vähentää työntekijöiden riippuvuutta yhdestä työnantajasta. Työvoiman liikkuvuus voisi lisääntyä, tärkeää dynaamisen elinkeinoelämän kannalta sekin.

Lisäksi on muistettava nyky-yhteiskunnan taikasana; innovaatio. On vanhanaikaista ja totuudenvastaista ajatella, että innovaatiot, jotka parantavat työn tuottavuutta tai tekevät läpimurtoja uusien tuotantotapojen tai tuotteiden saralla, olisivat korkeasti koulutettujen ihmisten tai nk. luovien alojen yksinoikeus. Innovaatioita voi syntyä missä tahansa, vähittäiskaupasta verstaan kautta paperitehtaalle, ja mikä tahansa työ voi olla luovaa. Tätäkin muutosta tukisi ajatus siitä, että kouluttautuminen ja uuden oppiminen työn ohella kuuluu kaikille, ei vain asiantuntija-ammateissa tai johtoportaassa toimiville.

Tärkeä kysymys kuuluu luonnollisesti, kuka saa päättää mitä koulutusta työtä tekevät oikeutensa piirissä saavat. Yhteiskunnan ja työntekijän näkökulmasta tarkoituksenmukaista olisi suunnata kohti koulutusta, joka turvaisi työntekijän työllistymismahdollisuudet riskien realisoitumisen varalta, toisin sanoen lisäisi hänen autonomiaansa. Tämä korostaisi työntekijöiden omien valintojen ja motivaation merkitystä koulutusvalinnoissa.