Oppivelvollisuusikää nostettava

Kesäkuumien koulutuspoliittinen keskustelu on tiivistynyt kysymykseen oppivelvollisuusiän nostosta. Aiheen nosti keskusteluun ensin työministeri Lauri Ihalainen, joka sai sittemmin tukea asian päällä varsinaisesti istuvalta tuoreelta opetusministeriltä Krista Kiurulta. Keskusteluun osallistui sittemmin myös Opetusalan ammattijärjestö OAJ, joka myös ilmaisi kannattavansa ajatusta. Sen sijaan ei-linja tunki päälle odotetusta suunnasta, Kokoomuksen kansanedustaja Raija Vahasalolta, joka on kunnostautunut lasten ja nuorten oppimisoikeuden laajentamisen vastustajana jo lukuisia kertoja aiemminkin.

Avaus on tärkeä ja sen vastustaminen samaa vanhanaikaista poteroihin kaivautumista, jossa käytössä ovat samat kuluneet argumentit kuin aina ennenkin. Se, miksi näin on, on perusteltavissa paitsi nuorten tulevaisuuden nykyistä paremman turvaamisen periaatteellisen merkityksen vuoksi, myös kylmillä faktoilla ja luvuilla.

Ensinnäkin Suomessa jää joka vuosi tuhansia nuoria toisen asteen tai sille valmistavien koulutusten ulkopuolelle. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 kyseinen luku oli 3560 nuorta. Tämä on 5,7% ikäluokasta. Nämä siis erilaisista projekteista, tuista ynnä muista huolimatta, ulos jääviä nuoria ihmisiä. Vuonna 2010 näitä nuoria oli 4416, vuonna 2009 4247. Ja niin edelleen.

Aivan liian moni tästä porukasta jää pysyvästi vaille opiskelupaikkaa, jonka lisäksi jo aloittamansa toisen asteen koulutuksen keskeyttää aivan liian moni nuori. Näiden ihmisten työmarkkinaennuste on heikko. Toisen asteen koulutukseen hakeutuminen ja siitä suoriutuminen vaikuttaa erittäin merkittävällä tavalla niin elinikäisiin tuloihin sekä työurien pituuteen. Perusasteen varaan jäävien nuorten työuran odote on alle 25 vuotta, tytöillä hieman poikia vähemmän. Vertailun vuoksi toisen asteen suorittaneiden työuran odote on 32 ja korkea-asteen suorittaneiden 38 vuotta. Eroa pituuksissa on siis parhaiten ja vähiten koulutetun ryhmän välillä viisitoista vuotta. Työurissa, joista myös Kokoomus kertoo olevansa huolissaan.

Pääasiassa eron selittää työllisyysaste. Pelkän perusasteen varassa olevien 25-50- vuotiaiden työllisyysaste liikkuu 40% tietämissä, kun toisen asteen suorittaneiden vastaava luku on lähellä 70%:a. Tämä kertoo karua kieltä siitä, mikä on yleisen, ja myös laadullisen työllistymisen tulevaisuus vähiten koulutusta saaneiden ryhmien osalta. Tilastokeskuksen lukujen mukaan myös työttömyysriski on huomattavasti koko väestöä suurempi perusasteen varassa olevien kohdalla, eroa kertyy lähes kolmannes keskiarvoon verrattuna, vähiten koulutusta saaneiden vahingoksi.

Tulisi myös muistaa, ettei oppivelvollisuuden pidennys tarkoita välttämättä koulun penkkiä siinä muodossa kuin se on perinteisesti ymmärretty. Nuorten oppisopimuksen laajentaminen, uudenlaiset työssä oppimisen muodot jne tuovat huomattavasti uusia vaihtoehtoja oppilaitosmuotoiselle koulutukselle. Toisin sanoen väkisin kyhätty olkinukke ”kouluun pakottamisesta” ei yksinkertaisesti kestä älyllistä tarkastelua. Tämä ei kaikkia keskustelijoita luonnollisesti laisinkaan haittaa, mutta se on asiaa avoimin mielin tarkastelevien hyvä ottaa huomioon.

Kansanedustaja Vahasalo kertoo vastustavansa oppivelvollisuuden pidennystä pääasiassa siksi, että se ”tulisi kalliiksi koskiessaan kaikkia”. Vahasalo kuitenkin unohtaa, että koulutuksesta syrjäytyminen vasta kalliiksi tuleekin, niin nuorille itselleen kuin yhteiskunnalle. Samalla hän, tarkoituksella tai yksinkertaisuuttaan, unohtaa sen että lähes 95% ikäluokasta jatkaa toiselle asteelle ja siten iän pidennyksellä ei olisi heidän osaltaan minkäänlaista käytännön merkitystä. Sen sijaan se varmistaa opinpolun alun niille nuorille, jotka jäävät ulos toiselta asteelta. Olisikin hyvä esittää kysymys kuinka paljon kuluja itse asiassa tulee siitä, että näille nuorille suunnataan erillisprojektia erillisprojektin perään? Ei sekään ilmaista ole.

Kulukysymys onkin oleellinen ainoastaan siitä vinkkelistä, että oppivelvollisuuden piiriin kuuluvasta koulutuksesta ei voida periä maksuja. Tätä kautta mm. oppimateriaalit, kurssikirjat jne tulisivat ensimmäisen vuoden osalta maksuttomiksi. Kun on niin, ettei kaupassa kysytä vuosituloja nytkään, olisi tämäkin panostus katsottavissa opiskelijoiden tasa-arvoisemman kohtelun tukemiseksi. Työtä vailla olevien perheiden lasten opintojen aloitus toisella asteella kun saattaa olla monesti huomattava taloudellinenkin panostus.

Oppivelvollisuuden pidennys on myös kansainvälinen trendi. Suomi on kovaa vauhtia putoamassa kelkasta koulutustason parantamisen suhteen. Kun nousevat taloudet Aasiassa ja myös naapurimaamme Skandinaviassa panostavat koulutustason nostoon, me olemme jääneet ihastelemaan omia saavutuksiamme peruskoulun suhteen. Nykyisellään eurooppalaisista maista vain Turkin oppivelvollisuus on meitä lyhyempi eikä kukaan ole lyhentämässä sitä aikaa, jona nuoret ovat taatun oppimisen piirissä. Siksi on toivottavaa, että myös Suomessa asia ottaa tuulta siipiensä alle.

Mainokset

Koulutusoikeus ja jarrulla seisojat

Osaamiseen perustuva työelämä sekä elinikäisen oppimisen mahdollisuuksien parantaminen saivat viime viikolla saavillisen kylmää vettä niskaansa, kun Eteläranta päätti hylätä yhdessä neuvotellun, ja palkansaajajärjestöjen jo hyväksymän ratkaisun raamissa sovitusta työntekijöiden koulutusoikeudesta.

EK:n tiedote ei kerro paljoa ja jättää kovin paljon avoimia kysymyksiä. Tarkempia syitä esityksen hylkäämiseen, tai omia kehittämisehdotuksia ei ole listattu myöskään muualla julkisuudessa. Tämän voi tulkita kertovan siitä, ettei kyseessä ole niinkään itse asiaan kuin taktiikkaan ja asemiin ajoon liittyvä kysymys.

Viime hallituskaudella, porvarihallituksen ollessa vallassa, työnantajat irtautuivat keskitetyistä sopimuksista ja julistivat tulopolitiikan kuolleeksi. Hallituksen vaihduttua keskitettyyn malliin palattiin, joskin uudenlaisen raamisopimuksen muodossa. Ratkaisua on sittemmin kiitelty ja se sai kannatusta myös työnantajilta, lukuun ottamatta Teknologiateollisuutta, joka on koko ajan kuulunut keskitettyjen ratkaisujen ideologisiin vastustajiin.

Raamisopimuksen jälkeistä elämää aletaan valmistella tiiviisti tulevana vuonna. Kyse on sisältöjen lisäksi myös siitä, millaisella tasolla asioista sovitaan. Onkin oletettavaa, että työnantajien kiukuttelu asiassa, josta on periaatteellisella tasolla jo sovittu, liittyy nimenomaan tahtoon hankaloittaa keskitettyä sopimista ylipäätään. Asioiden tahallinen viivyttäminen ja riitauttaminen luo henkeä ja kuvaa keskitettyjen sopimusten toimimattomuudesta – linja, johon ainakin osa työnantajista näyttää erityisesti pyrkivän.

Valtapolitiikan ja taktiikan vuoksi ei kuitenkaan tulisi luopua siitä tärkeimmästä eli työntekijöiden osaamistason kehittämisestä. Juhlapuheissa asiasta osataan olla huolissaan ja muistuttaa Suomen talouden olevan riippuvainen nimenomaan korkeasta osaamistasosta, jalostusarvon kasvattamisesta sekä nähdään tulevaisuuden menestyksen olevan kiinni nimenomaan siitä löytyykö maasta huippuosaamista. Kun nyt pyritään tekemään selkeitä avauksia alalla, on työnantajan vastaus mallille tyly ei. Puheet ja teot eivät kohtaa. Verolahjat, joista raamissa myös sovittiin, kuitenkin kelpasivat, velvoitteet ja yhteiskunnallisesti tärkeät uudistukset eivät taas maistu.

Esitys itsessään on luonnollisesti kompromissi ja monessa suhteessa epätäydellinen varmasti kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se on kuitenkin tärkeä alku. Alku ajattelulle, jossa jatkuva oppiminen kuuluu kaikille, kaikki voivat kehittyä työnsä ohessa varautuen tulevaan ja jossa yksittäisen työntekijän riippuvuus yhdestä työnantajasta vähenee, kun työn ohessa voisi opiskella pikku hiljaa vaikkapa uutta ammattia. Samalla vahvistettaisiin kulttuuria, jossa koulutus ei koskaan pääty.

Juuri tälle suomalainen työnantaja on sanomassa ei. Maassa, jossa koulutustaso on jo nyt jäämässä jälkeen monista tärkeistä verrokkimaista. Lyhytnäköisessä vallantavoittelussaan ja ahneudessaan EK jäsenliittoineen on tekemässä koko Suomelle suurta vahinkoa. Näin ei saisi käydä.

Kuva: The pyramid of capitalist system

Suurten päätösten päivät

julkaistu 29.3.2012 Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa.

Viime viikko jää Suomen poliittiseen ja työmarkkinahistoriaan erittäin merkittävänä. Vaikka tiedotusvälineet manasivat loppua kolmikannalle sekä vaikeuksia hallitukselle, päästiin niin työurien kuin valtion taloudenkin kannalta tärkeisiin ja kauaskantoisiin ratkaisuihin. Raamisopimus, nyt solmittu työurasopimus, perusturvan parannus, vakuussopimus Euroopassa, nuorten yhteiskuntatakuu, ovat kaikki mahtuneet maan hallituksen ensimmäiseen vuoteen. Aktiivisuus erityisesti talous- ja työmarkkinapolitiikassa ansaitseekin kiitoksen.

Julkisuudessa käyty keskustelu on – jälleen kerran- ikävällä tavalla rajoittunut yhdentekeviin, koko neuvotteluiden ulkopuolisten tahojen ärhentelyihin siitä kuka oli neuvotteluiden ”voittaja”. Hedelmällisempää olisi kuitenkin tarkastella mitä itse asiassa päätettiin ja mitä päätökset tosiasiallisesti tarkoittavat.

Työurasopimuksen osalta merkittävimmät saavutukset liittyvät tulevaisuuden eläkkeiden rahoitukseen. Työeläkemaksujen korottaminen vahvistaa eläkejärjestelmää. Nyt saavutettu sopimus ei vielä riitä takaamaan tämän päivän kolmikymppisten eläketasoa, mutta edistää tavoitteen saavuttamista. Lisäksi sovittiin laajemmasta uudistuksesta vuoteen 2017 mennessä. Maksujen nosto kohti kestävää tasoa etenee kuitenkin tällä käyrällä tarvittavalla tahdilla.

Hyviä uutisia on muitakin. Ansioturvalle pääsyn helpottuminen parantaa erityisesti pätkätyöläisten asemaa, kun työssäoloehto lyhenee kuuteen kuukauteen. Sen sijaan kritiikkiä aiheuttaneet turvan keston heikennykset koituvat vain harvan vahingoksi. Selkeästi suurin osa myös nuorista työttömistä työllistyy reippaasti ennen ansiosidonnaisen päättymistä. Turvan kestoa pidentävää aktiivitoimiin osallistumista, jonka tulisi muutenkin olla selkeä periaate, ei voida pitää ”rangaistuksena” mikäli toimien laadusta pidetään huolta.

Työuria pidentäviin uudistuksiin kuuluvat myös erityisesti pienten työpaikkojen työterveyshuollon kehittäminen sekä tilaajavastuulain täydentäminen tilaajayrityksen vastuulla liittyen alihankintaketjun työterveyshuollon olemassaoloon. Terveyden eriarvoisuus on ongelma myös työpaikoilla, ei vain työttömien kohdalla. Sopimuksen saavutuksiin kuuluu myös tämän asian saaminen pöydälle.

Työmarkkinajärjestöjen sopimus toi tarvittavaa helpotusta hallituksen kehysriiheen. Sinällään pitkän linjan taloudellisten päätösten sitomista kvartaaleittain vaihtuviin ennusteisiin voidaan perustellusti kritisoida. Julkisuudessa käytävää keskustelua leimasikin melko erikoiselta vaikuttava huutokauppa, jossa lyhyen aikavälin tasapainotus sekä pitkän linjan kestävyysvaje menivät iloisesti sekaisin.

Kehysriihen ikäviin päätöksiin liittyi arvonlisäveron nosto, joka leikkaa erityisesti pienituloisten ostovoimaa. Tässä mielessä nostaminen johtaa taloudellisen toimeliaisuuden sekä työllisyyden tarpeettomaan heikkenemiseen kotimaisen kysynnän vähentyessä. Sosiaaliturvan varassa eläviä suojelevat etuuksien indeksitarkistukset, mutta esimerkiksi pienipalkkaisten alojen palkansaajia vastaava ei koske. Tätä tosin kompensoi toteutettu työtulovähennyksen nosto.

Alv:n nostosta huolimatta yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tärkeä viesti oli kuitenkin politiikan suunnanmuutoksesta kertovan linjan jatkuminen sekä taantuman hoidossa käytetty, 90-lukuun verrattuna sosiaalisempi ote. Solidaarisuusveron käyttöönoton sekä suurten perintöjen verotuksen kiristyminen johtaa VATTin muistion mukaan tilanteeseen, jossa tuloerot kapenevat edelleen. Pienituloisimpien tilannetta parantaa myös kauan odotettu työmarkkinatuen puolison tuloihin perustuvan tarveharkinnan poisto. Tämä on tärkeää Suomen kaltaisessa maassa, jossa eriarvoisuus on kasvanut nopeasti ja tuntuvasti viime vuosien aikana.