Torjuntavoittajia vai syöksylaskijoita?

Kuntavaalit käytiin ja vaikka eduskuntavaalien kaltainen jytky jäikin tapahtumatta, riittää myös näissä vaaleissa pureskeltavaa. Eniten sitä riittää sosialidemokraateilla, jotka olivat vaalien selkein ja suurin häviäjä.

Vaikka kunnallisvaalit ovat aina paikalliset ja yleisillä ilmiöillä rajallisemmin merkitystä, selittävät ne  vaalien henkistä tilaa. Ja äänestyspäätökset, erityisesti liikkuvien äänestäjien osalta ovat, halusi tai ei, hyvin pitkälle myös tunne- ja identiteettikysymyksiä. Oma näkökulmani on korostuneesti etelän suurista kaupungeista/Helsingistä ja disclaimerina totean, että se ei varmasti tee oikeutta kaikille tilanteille ja kaupungeille. Jotain yleistäkin uskallan silti väittää.

Havainto 1: turpaan tuli

SDP:n kannatus on ollut viime vuonna alkaneen hallitustyöskentelyn alusta lähtien vienosti nousujohteista. Osassa viimeisiä gallupeita demarit alkoivat jopa hätyytellä Kokoomusta. Kuitenkin lähempänä vaaleja alkoi sosialidemokraattien vaalikoneeseen ilmestyä sakkaa, ja vaalipäivän kannatus sinetöi historian surkeimman kuntavaalilopputuloksen, 19,6%.

19,6%. Vaalipäivän äänistä SDP sai 18,6%. Samalla puolueen kokonaisäänimäärä painui alle 500 000n. Ja ensimmäistä kertaa historiassa Kokoomuksella on enemmän valtuutettuja kuin sosialidemokraateilla.

Ei ole torjuntavoitto. Ei ole voitto gallupeista. Muutamaa iloista poikkeuspaikkakuntaa lukuunottamatta SDP otti pataan ja kunnolla. Kaiken muun uskottelu on pään pistämistä pensaaseen ja kylvää vain ja ainoastaan uuden tappion siemenen. Tämän voi todeta faktana eikä se ole epäluottamuslause, sillä kaikki varmasti tekivät parhaansa eikä mikään yksi ilmiö, asia, henkilö tai valinta selitä tulosta.

Näin naapurissa

Ennen kuin tarkennetaan sosialidemokraatteihin ja vaaliasetelmaan on syytä arvioida myös muita puolueita. Kokoomus kärsi myös pahan tappion ja on SDP:n jälkeen toiseksi suurin häviäjä. Porvarien hymy alkoi hyytyä ennen kaikkea suurissa kaupungeissa, takkiin tuli kunnolla niin Helsingissä, Vantaalla kuin Tampereellakin. On kuitenkin muistettava, että Kokoomuksella oli takanaan puolueen historian paras vaalitulos. SDP:llä huonoin. Samalla monet perinteiset demarilinnakkeet joissa SDP:n tappio oli suurin, siirtyivät kokoomusjohtoon. Tällaisiin kuului mm. Pori ja Forssa.

Se, mihin kuitenkin kannattaa kiinnittää huomiota on Kokoomuksen uusien valtuustoryhmien sisältö. Oikeistosiiven vahvat nimet tulivat voimalla eteenpäin. Wille Rydman yli kahdella tuhannella äänellä on esimakua siitä, miltä Kataisen jälkeinen Kokoomus tulee näyttämään.

Vaalien aito torjuntavoittaja on Keskusta. Vaikka maalaisliitto sai prosentuaalisesti köniinsä lähes yhtä paljon kuin päähallituspuolueet, oli odotusarvo paljon pahempi.  Perussuomalaisten erinomaisesti sujuneen ehdokasasettelun piti viedä tuntuvasti ääniä nimenomaan pienemmillä paikkakunnilla. Suuremmissa kaupungeissa PS oli Keskustaa selkeästi edellä ehdokasmäärissä. Tämän jos minkä olisi pitänyt tuoda soinilaisia lähemmäs Sipilän joukkoja.

Toisin kuitenkin kävi. Kepu oli toinen niistä puolueista joka kasvatti äänimääräänsä eduskuntavaaleista. Tämä siitä huolimatta, että äänestäneiden kansalaisten määrä väheni huomattavasti. Vaikka tulos, kolmas sija, 18,7% kannatus sekä yli neljänsadan valtuutetun menetys on erittäin huono, antaa tulos Juha Sipilälle vahvan mandaatin ja työrauhan kohti eduskuntavaaleja.

Perussuomalaisten jytkyn piti olla tähtiin kirjoitettu ja kovan nousun puolue tekikin. Mutta suhteessa odotuksiin ja mahdollisuuksiin eduskuntavaalien jälkeen tuloksen on oltava pettymys. Perussuomalaiset menettivät eduskuntavaaleista neljännesmiljoonan verran äänestäjiä, puheenjohtaja Soini palasi äänimäärissä aivan tavallisten kuolevaisten joukkoon eikä Uuraisten ja Kihniön siirtyminen perussuomalaisjohtoon mullista mitään vaikka iltapäivälehtiä seuratessa voisi toiseenkin johtopäätökseen päätyä.

Vihreiden ennakkoäänitulos oli surkea, mutta vaalipäivänä he äityivät yli 10% tulokseen. Tämä pelasti puolueen romahdukselta. Vaalien häviäjiin kuuluvat, kovasta sosiaalisen median spinnauksesta huolimatta, kuitenkin myös he. Väitteeni on, että fiksummalla kampanjalla SDP ja Kokoomus olisivat pitäneet huolen siitä, että vihreät olisivat ottaneet turpiinsa lähes eduskuntavaalien veroisesti, mutta nyt kyseiset puolueet avasivat tien sille, että vihreiden kannatus jäi vain polkemaan paikallaan.

Vasemmistoliitto kuuluu vaalien suurhäviäjiin. Lähes joka neljännen valtuustopaikkansa hävinnyt Vasemmistoliitto jäi sekä vihreiden että perussuomalaisten jalkoihin. Ääniä Vasemmistoliitto menetti lähes puolet demareiden vastaavasta määrästä, vaikka puolue on reippaasti alle puolet SDP:tä pienempi. Suhteellinen isku oli siis jopa SDP:n vastaavaa kovempi.

Vasemmistoliiton sisällä tapahtuu mielenkiintoisia sikäli, että puolueen tulos oli kuitenkin suurissa kaupungeissa kohtuullinen. Helsingissä puolue vahvistui, eduskuntavaalien tapaan, merkittävästi. Oulussa ja Turussa nuoret vasemmistoliittolaiset naiset olivat äänikuningattaria. Käynnissä onkin prosessi, jossa Arhinmäen Vasemmistoliitto nuortuu, naisistuu, hankkii koulutuksen ja muuttaa kaupunkiin. Samalla se ryhtyy SDP:n sijasta vihreiden kilpailijaksi. Tavalliset duunarit ja palkansaaja-aktiivit katoavat pikku hiljaa valikoimasta, kuten myös pohjoisen ja pienempien kaupunkien kova kannatus. Hinta on kova, sillä kannatus tulee vielä laskemaan ennen kuin alkaa (ehkä) nousta.

Vaaliasetelmasta 

Perinteinen viisaus politiikassa on, että se joka hallitsee agendaa, voittaa. Mikäli vaalien keskeisin keskustelunaihe on aihealue jolla puolueesi on uskottava, sitä kannattaa korostaa ja painottaa nimenomaan sen oleellisuutta. Äänestäjillä on aina ristiriitaisia mielipiteitä. Joillakuilla on konservatiivisia arvoja vaikkapa avioliittoinstituution suhteen mutta samalla pitävät tärkeänä vaikkapa julkisen sektorin vahvaa roolia palveluiden järjestämisessä. Mikäli äänestyspäätöstä motivoi käyty keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista, on selvää että tämä ohjaa vaaleissa tehtävää valintaa kohti konservatiivisia perhearvoja kannattavaa puoluetta. Jos taas kukaan ei käy keskustelua gay rights -issuesta vaan kiivailun kohteena on terveyspalveluiden saatavuus, voi liberaaleja arvoja kannattava puolue kirjata kannattajakseen saman ihmisen, koska sattui painottamaan julkisen palvelun merkitystä. Ja niin edelleen.

Sosialidemokraatit onnistuivat agenda settingissä erinomaisesti. Peruspalveluista ja niiden ulkoistamisesta sekä sen mahdollisista seurauksista käytiin todella paljon keskustelua. Monet muut asiat jäivät täysin varjoon, mm. koulutus, alueiden eriarvoistuminen, kuntatalouden vahvistaminen tai ympäristökysymykset. Asiasisällöltään nämä olivat terveyspalveluvaalit.

Tai ainakin niiden olisi pitänyt olla.

Ongelmaksi kuitenkin koitui, ettei syntynyt vaikutelma tukenut keskittymistä sisältöihin. Vaikutelmaksi jäi pelaaminen tärkeillä asioilla, liiallinen ja teennäiseltä vaikuttanut riitely sekä tarkoituksella luotu kiista. Joka puolestaan loi kuvan falskiudesta.

Se, pitääkö tämä paikkansa, ei ole merkitystä. Koska ”niin on miltä näyttää”. Ja, ikävä kyllä, tältä se nyt vaan näytti. Eikä iänikuinen ”porvarimedia sortaa” ole toimiva selitys, sillä aivan samankaltaisen median parissa SDP on myös voittanut vaaleja ja saavuttanut kovaa luottamusta.

Sen, että asia todella näytti tältä ja vaikutti lopputulokseen, osoittaa liikkuvien äänestäjien katoaminen sosialidemokraattien takaa. Ennakkoäänten perusteella tulos näytti jopa hyvältä, ottaen huomioon perussuomalaisten tiedossa olleen kovan nousun. Vaalipäivän romahdus taas kertoo, että nimenomaan liikkuvat äänestäjät, ne jotka eivät ole ”varmasti lukinneet” kantaansa, harkitsevat kauan ja pohtivat eri vaihtoehtoja, kiersivät kaukaa SDP:n listat.

Sote-uudistuksesta ja sen suunnasta ollaan varmasti aidosti kahta mieltä SDP:ssä ja Kokoomuksessa. Olisin huolestunut jos ei oltaisi. Mutta siitä huolimatta hallituspuolueet olisivat voineet mennä vaaliin painottaen ennen kaikkea uudistuksen tärkeyttä ja niitä perusperiaatteita joista ne olivat samaa mieltä. Tällä olisi luotu kuvaa eteenpäin menevistä ja yhteistyökykyisistä puolueista. Erä olisi voitu ottaa aiheesta miten tulevat valtuustot painottavat näitä painopisteitä. Nyt kuvaksi jäi keskeneräisestä uudistuksesta torailevat yhteistyökumppanit, jotka eivät saa asioita aikaiseksi.

Agendan hallinnasta on hyötyä vain silloin kun pystyy osoittamaan selkeän tien eteenpäin ja vaikuttamalla dynaamiselta ja uskottavalta. Väitän, että päähallituspuolueilla olisi ollut mahdollista hakeutua rakentavaan konfrontaatioon ulkoistamiskeskustelun ympäriltä, kuitenkin niin että nyt nähty mutapaini, johon syylliset löytyvät sekä oikealta että vasemmalta, olisi voitu välttää. Nyt liian näkyvä riitely ja venkoiluväitteiden tarttuminen erityisesti SDP:n pintaan antoi Keskustalle mahdollisuuden tulla mukaan keskusteluun rakentavana ja uudelleen uskottavana poliittisena voimana. Samalla SDP:n nousuun liittynyt ”hyvä fiilis” katosi puolueen ympäriltä ja antoi vihreille paikan esiintyä jälleen ”oikeamielisten ja puhtaiden” puolueena.

SDP hävisi jälleen, koska se hukkasi viisi minuuttia ennen vaaleja sen, mitä se on rakentanut onnistuneesti koko hallituskauden. Luottamuksen. Kaduille palasi kuva ”pelaavasta” SDP:stä, kuva, josta on kovalla työllä miltei onnistuttu pääsemään eroon – ja joka nyt sitten, merkittävin osin itse, onnistuttiin maalaamaan uudelleen. Ja mikään ei karkoita ihmisiä joko pois puolueesta tai kokonaan uurnilta pahemmin kuin kuva politiikasta pelinä.

Toki on totta, että äänestysprosentti jäi alhaiseksi sellaisilla alueilla suuremmissa kaupungeissa, joissa SDP on perinteisesti ollut vahva. Mutta tätäkin on pohdittava luottamuksen näkökulmasta. Miksi nämä ihmiset eivät liiku? Miksi he eivät koe tarpeelliseksi äänestää? Hehän eivät äänestäneet myöskään perussuomalaisia.

Myös äänestysvilkkautta on pohdittava rehellisesti. Omat toimet vaikuttavat myös siihen. Kukaan ei jättänyt varmasti äänestämättä siksi, että viimeinen vaalitentti oli hirveää kuraa, tai että sote-hallintohimmeli oli keskeneräinen. Mutta kuva riitelevästä puheenjohtajalaumasta huutamassa toistensa päälle oli vieraannuttavuudessaan jotain hirvittävää jopa itseni kaltaiselle political junkielle. Mitäköhän tuosta keskustelusta olisi pitänyt ajatella vaikkapa Jakomäki A:ssa? Motivoiko se uurnille?

Mitä on tehtävä?

Ennen kuin jatkuvat torjuntavoitot vievät sosialidemokraattisen rintaman Pohjanlahteen, on tehtävä korjausliikkeitä. Muutamia omia ehdotuksiani asiaan:

1. Hyvinvointipalveluiden turvaamis- ja vahvistamisagenda on tärkeä ja oikea. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malliin ja sen kehittämiseen uskovat sosialidemokraatit ovat myös luonnollisesti julkisen tuotantomuodon kannalla. Retoriikkaa on kuitenkin muutettava. Millainen on se ”maailman paras kunta”, joka nämä palvelut myös tuottaa?

2. Porvarimörkö voi olla, ja usein onkin, aivan todellinen, mutta ihmiset eivät vaikuta uskovan siihen. Pahimmillaan jopa kiinnostuvat siitä. Siksi siitä puhuminen on jätettävä vähemmälle. Keskittyminen omaan peliin olisi keskeistä ja tärkeää, erityisesti tilanteessa, jossa ollaan ”herrojen kanssa marjassa” eli sinipunahallituksessa. Kukaan ei halua antaa lompakkoaan ja kotiavaimiaan tyypille, joka riitelee työkaveriensa kanssa.

3. Hallituksen hyvät teot omiin nimiin. Kokoomus söi Keskustan eväät porvarihallituksessa juuri siitä syystä, että kaikki se mitä hallitus teki, otettiin Kokoomuksen piikkiin. Tämä loi kuvaa dynaamisuudesta ja aikaan saavuudesta. Tässä hallituksessa miltei kaikki keskeiset uudistukset ovat olleet sosialidemokraattien kovan työn tulosta, puhutaan sitten perusturvan parantamisesta, yhteiskuntatakuusta, verouudistuksista tai työelämän kehittämisstrategiasta. Muista on ollut korkeintaan sivustatukea tai sitten ei suoranaista haittaa. Missä olivat nämä saavutukset kuntavaalikeskustelussa? Kaukana poissa.

4. Huomio liikkuviin äänestäjiin. Heitä on vuosi vuodelta enemmän. Mikäli SDP ei halua jumittua trendinomaiseen laskuun, sen on saatava uusia kannattajia, ja ennen kaikkea, päästävä mukaan ”valintaikkunaan”. Liian moni koulutettu kaupunkilainen, aktiivinen äänestäjä, toim. huom, elää Kokoomuksen ja vihreiden kaksipuoluejärjestelmässä. Vilkaisu Kallion tai Herttoniemenrannan äänestyskarttaan kertoo ongelmasta: tällaiset keskeiset ja suuret alueet, joilla asuu paljon aktiivista, mutta usein muualta muuttanutta väestöä eivät ole SDP:n hunting groundia. Pitäisi olla – eikä ole mitään syytä miksei ole.

5. Kokoomuksen hiljattainen kääntyminen keskustaoikeistosta kohti kovaa oikeistoa on otettava haltuun. Willerydmanit  tulevat vieraannuttamaan omalla toiminnallaan ne ahkerat ja sosiaalisella omallatunnolla varustetut tavalliset työtä tekevät ihmiset, jotka nyt monin paikoin tukevat Kokoomusta ”paremman puutteessa”. Työelämä- ja talousasioissa vahva, humaani, luotettava ja kiihkoton SDP voi tarjota näille ihmisille hyvän poliittisen kodin. Tämä ryhmä ratkaisee myös sen, missä suomalaisen yhteiskunnan valtavirta kulkee, eikä heidän tavoittelemisensa vaadi poliittisen linjan reivaamista oikealle. Se vaatii ennen muuta luotettavuutta ja hyviä perusteluita, sekä dynaamisuutta.

6. Rohkeaa uudistumista henkilövalinnoissa perinteisillä sd-alueilla ja kaupungeissa. Vantaan sosialidemokraatit ottivat riskin ja nostivat nuoren Antti Lindtmanin keskeisiin asemiin. Antti kiitti, kantoi vastuun ja nosti puolueen tappioiden jälkeen uudelleen suurimmaksi ja keräsi valtaisan äänisaaliin. Siellä, missä  lupaavat uudet ihmiset eivät ole saaneet vastuuta tai uusia tekijöitä ei ole jostain syystä (mistä syystä?) löytynyt, on meno koruttomampaa.

7. Äänestysaktiivisuuden nostamisen tulisi olla kaikkien puolueiden agendalla – jo demokratian legitimiteetin kannalta. Faktisesti siitä hyötyisi kuitenkin vain SDP, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset, sillä näiden puolueiden potentiaalinen kannatus ”nukkuvien” keskuudessa on tutkimusten mukaan korkein.

Luottamuksensa menettäneiden houkutteleminen uurnille ja vaikuttamaan voi olla pitkä tie eikä siihen ole olemassa helppoja ratkaisuja. Tässä ”tekoja – ei loruja” -sloganilla olisikin käyttöä. Sen sijaan, että puhumme paljon syrjäytymisestä  on luottamus haettava pikku hiljaa tekojen kautta.

Mainokset

Ammattiyhdistysliike ja politiikka

julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 15.5.2012.

Aina silloin tällöin, erityisesti vaalien alla, julkisessa keskustelussa aktivoidutaan pohtimaan ay-liikkeen ja poliittisten puolueiden, erityisesti vasemmistopuolueiden, välisiä suhteita. Keskustelussa pyritään usein kyseenalaistamaan liittojen aktiivisuus tai tuki vaaleissa joidenkin ryhmien puolesta, tai sitten ylipäätään esittämään näkemyksiä, ettei niiden olisi suotavaa olla tekemisissä puolueiden kanssa lainkaan, sen uhatessa ”edunvalvontaa”.

Viimeiset vuodet ovat monessa suhteessa olleet tärkeitä suomalaisen poliittisen kulttuurin avoimuuden lisäämisen näkökulmasta. Tämä on hyvä asia ja toivottava kehityskulku. Samalla se toivottavasti rohkaisee niin ihmisiä kuin järjestöjäkin ottamaan politiikan osaksi omaa toimintaansa. Tämä koskee myös ay-liikettä.

Usein kuulee kysyttävän miksi erityisesti monet SAK-laiset ammattiliitot tukevat pääasiassa sosialidemokraatteja, vaikka ”jäsenistössä on muitakin mielipiteitä”. Tämä argumentti lähtee siitä, että mahdollisia tukia pitäisi jakaa jäsenistölle tehtävien gallupien perusteella.  Ammattiliitoissa uskotaan kuitenkin enemmän jäsenistön käyttämään ääneen liittojen omissa vaaleissa.

Useissa liitoissa on käytössä avoimen puoluepoliittinen vaali. Näin on esimerkiksi viime aikoina ollut Metallissa, JHL:ssa ja SEL:ssa, jotka edustavat yhdessä satoja tuhansia suomalaisia työntekijöitä. Näistä kahdessa sosialidemokraatit saavuttivat ehdottoman enemmistön, yhdessä taas Vasemmistoliitto.

Koska liitoissa järjestetään vapaita vaaleja, ovat ne monessa suhteessa huomattavasti demokraattisemmin toimivia kuin suurin osa kansalaisjärjestöistä, jotka valitsevat johtonsa esimerkiksi vuosikokouksissa. Niissä valtaa käyttävät äänekkäät paikalle pääsijät, eivät koko jäsenistö. Listoja voi myös perustaa kuka tahansa, ja siksi mm. JHL:n vaaleissa pystyi äänestämään myös Keskustaa, vihreitä tai perussuomalaisia. Se, että kovin harva teki näin, johtui joko laiskasta vaalityöstä tai luottamuksen puutteesta. Muita siitä on turha syyttää.

Suomalainen ay-kenttä on myös poliittisesti jakaantuneempi kuin mitä julkisesta keskustelusta voisi päätellä. STTK-laisissa liitoissa Kokoomus on vahva toimija, akavalaisissa selkeästi suurin. Siellä myös vihreillä on paikka paikoin huomattavaa kannatusta ja myös ay-aktiivisuutta aina liittopuheenjohtajuuksia myöten. Jostain syystä kuitenkaan tämä liikehdintä ei aiheuta kuohuntaa sen paremmin ay-liikkeen poliittisuutta arvostelevissa yhteiskunnallisissa aktiiveissa kuin mediassakaan. Onko politiikka paha vain, jos sitä tekee duunari, vai kun sitä tehdään muiden kuin oman itsen hyväksi?

Kysymys edunvalvonnan kärsimisestä on myös tärkeä. Voi olla, että osa mahdollisista jäsenistä kokee ongelmalliseksi poliittisen toiminnan läheisyyden monissa liitoissa. Moni taas ei koe, tai kokee pikemminkin päinvastoin. Politiikkaa pidetään luonnollisena osana edunvalvontatoimintaa, ja ilman selkeää yhteiskunnallista näkemystä liittojen tai keskusjärjestöjen edunvalvonta olisi nykyistä heikommalla tasolla. Edunvalvonnan kohteena kun ovat paitsi työehtosopimukset, myös lainsäädäntö ja vaikkapa budjetteihin liittyvät päätökset.

Yhteyksien pitää olla luonnollisesti hyvät ja toimivat, sekä asiaan perustuvat kaikkiin suuntiin. Hyvät ideat ovat kaikkien käytössä tasapuolisesti ja ilman korvausta. On kuitenkin niin, että jotkut yhteiskunnalliset voimat ovat näkemyksiltään lähempänä työtä tekevien yhdessä omassa liitossaan määrittämiä tavoitteita kuin jotkut muut. Tämä voidaan havaita helposti jo vertailemalla puolueiden tavoitteita toisiinsa. Tältä, sekä jäsenten itse vaaleissa ilmaisemalta arvopohjalta, rakentuu ay-liikkeen yhteiskunnallinen linja, jota edistetään kaikissa mahdollisissa tilanteissa, jäsenten eduksi.

Lopuksi; myös ay-liike tarvitsee politiikkaa. Ammattijärjestötoiminnassa ja –identiteetissä on kyse paljon muustakin kuin työpaikkaedunvalvonnasta tai työehtosopimuksista, vaikka ne ovatkin tärkeimpiä yksittäisiä tehtäviä. Ay-liike on paitsi edunvalvontaliike, myös kansanliike joka lähtee arvoista ja yhteiskunnallisesta visiosta. Siihen liittyy ihanne tasa-arvosta ja osallisuudesta. Niitä taas voidaan edistää vain tiettyyn pisteeseen sopimuspolitiikalla. Siksi laajempi yhteiskuntapolitiikka – ja sitä kautta puolueet – tulevat mukaan piiriin.

Finland’s social democratic election hangover

julkaistu 9.2.2011 brittiläisen ajatushautomon Policy Networkin kotisivuilla.

As in Sweden, the Finnish left succumb to a social-liberal, centre-right catch-all party that has successfully claimed the middle-ground

On Sunday 5 February, Finland got its 12th President. The conservative National Coalition Party (Kokoomus) candidate, Sauli Niinistö, was elected by a landslide of 62.4% against his Green Party opponent Pekka Haavisto in the second round of the presidential elections.

Observers familiar with Finnish political history might well ask the whereabouts of the Social Democratic candidate come the second round of voting. After all, the last three presidents, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari and Tarja Halonen, have all been Social Democrats, between them representing 30 years of social democratic leadership.

This election was a disaster for the social democratic candidate, former prime minister Paavo Lipponen, who got only 6.7% of the total vote in the first round run-off. Even the total combined support of the Finnish traditional left, the Social Democrats and the successor party of the once-strong Communists, the Left Alliance, would not have carried a candidate to the second round.

To understand the reasons behind the social democratic demise, we first have to look at the candidates. This was Niinistö’s second time running, having been narrowly beaten by incumbent president Halonen in 2006. His popularity ratings soared after this narrow defeat and he continued to poll well during the whole lead up to this year’s elections.

Niinistö has a history as a tough player on the economy. He was the minister of finance and chairman of his party during the late 1990s when the coalition government led by Social Democrats steered Finland out of its most severe economic recession in history. After a brief absence he returned as speaker of the parliament, using this new role very effectively by introducing many ideas categorised as populist, but which were popular among ordinary Finns and gave him the much-needed opportunity to stand out from his party.

Niinistö’s personal rise mirrors that of his party, Kokoomus, which has successfully captured the middle-ground of Finnish politics. The former socially conservative, economically neo-liberal party for the upper classes has evolved, as in Sweden, towards a social-liberal, centre-right catch-all party. This strategic shift was very much formulated by current prime minister Jyrki Katainen when in opposition.

Social democratic candidate Paavo Lipponen on the other hand, clearly possessed the most experience in European issues and foreign policy, both realms where the president still wields considerable influence. So why did he score so miserably?

Firstly, he failed to differentiate himself from the early favourite, Niinistö. They were the main duo in the governments of 1995-2003, and considered politically very close. When Lipponen entered the race he was, although a veteran and a political heavyweight, clearly a challenger. When he was then unable to formulate a clear, symbolically important position which would have stood against Niinistö, the electorate remained uninspired.

The heritage of Lipponen’s prime ministerial tenure is disputed among Finnish progressives. These eight years saw an economic miracle, rapidly rising employment, improvement to the Finnish economy, lowering foreign debt and the rise of Finland as the international example both in education and as the dynamic future information and innovation economy. But they also saw the widening gap between the rich and poor in society and the entering of market mechanisms to the public services.

Lipponen was also seen as the main architect of Finland’s very integration-oriented European policy, including the introduction of the Euro. In times of bail-out packages and the chaotic euro rescue operation, this didn’t favour the candidate. This has also left him politically isolated since the Social Democratic Party has, under its chairwoman and incumbent finance minister, Jutta Urpilainen, revised its European policies and has been clearly more critical towards the Euro rescue operations, especially in Greece.

Lost momentum was also a major factor. From the beginning of the campaign it was fairly obvious that Niinistö would reach a second round and interest soon shifted onto who would be his most likely opponent. For a long time the polls were stagnant, but it was the campaign of the Green Party candidate, Pekka Haavisto, which was able to read the signs and exploit the situation.

The Greens are undeniably one of Finland’s smaller parties, but enjoy considerable support in big cities and among young, educated people. Haavisto’s campaign was extremely successful in the media and his rise in the polls created a phenomenon, which became self-fulfilling. Progressive voters, already uninspired by a social democrat campaign that found it hard to market a 70-year old former prime minister as a fresh alternative, saw Haavisto as the most-likely challenger from the non-Niinistö block and started to group behind him. For these reasons the Lipponen campaign was doomed to fail.

Sorting through the rubble

So where does the result leave the Finnish social democracy and the SDP? The answer isn’t absolutely clear as personality-centric presidential elections do not precisely replicate party support, but certain conclusions can already be made with confidence.

First is, that the Social Democratic core vote has become obsolete and party loyalty has dropped to its lowest point. Each vote will have to be hard-won again. A fragmented core vote means the Social Democrats will find it hard to set the agenda in a way which would make the SDP attractive to both traditional employee voters and young social liberal-minded educated people.

The party is also losing trust and lacks a clear identity, both co-dependant factors. Finnish social democracy has proven vulnerable when cultural identities have become more important in determining voter behavior. Who is a Finnish social democrat? This question is becoming increasingly hard to answer.

After the SDP lost elections in 2007 and remained in opposition, the actions of the party have been guided by the urgent need of renewal. But without a clear vision of what this renewal would mean politically, the policy revision has looked more like a collection of separate positions without a unifying idea, rather than a coherent set of policies aimed towards fulfillment of a set of values.

When the ideological picture of the party is blurred, the identity problem worsens. At the same time, trust towards the party will suffer among the electorate. If trust is not regained, even popular or genuinely innovative policy ideas, which the SDP maintains, will not receive electoral support.

A final conclusion, one which has often been overlooked, is the strong grip the centre-right has on Finnish society. For decades the National Coalition Party was the third biggest party, and in permanent opposition. Now it has been the biggest political force in four consecutive elections, leading the current government, adding a newly-elected president, and is clearly topping the polls before the municipal elections due to be held in October 2012.

The left has been too keen to discredit this success on the growing individualism, crooked media and light and irresponsible attitude of many people concerned with politics. But this lazy analysis misses the point that the image of the party has actually changed in people’s minds. Kokoomus is trusted most by the electorate on economic and employment issues. This is due to their rather collaborative and cooperation-oriented outlook, good control of policies and message and also the revision of their most disliked policies. Their political message is very much value-oriented, and not position-oriented, aimed to minimise the obstacles to become their supporter. This was central to Niinistö’s campaign.

There is a need for the Social Democrats to pay attention to the lessons that the successive centre-right victories give. The party must strengthen their identity in a way which is inclusive, not exclusive, and rediscover their core values and commitments if they are to succeed again.

Miksi kävi niinkuin kävi?

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on käyty ja tulos muodostui lopulta odotetuksi. Sauli Niinistö purjehti vakuuttavasti ykköseksi ja sai seurakseen vihreiden ehdokkaan Pekka Haaviston. Vasemmiston ehdokkaiden tulos oli heikko, SDP:n Paavo Lipponen sijoittui ehdokasjoukossa viidenneksi 6,7% kannatuksella ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki kuudenneksi 5,5%:n kannatuksella.

Haaviston nousu ei ollut yllätys. Hänen tuloksessaan -ja kampanjassaan, oli paljon samaa kuin Elisabeth Rehnin kampanjassa vuonna 1994, jolloin pienpuolueen ehdokas eteni toiselle kierrokselle, sekä Tarja Halosen ensimmäisessä valinnassa vuonna 2000, jolloin takamatkalta lähteneen Halosen taakse syntyi ilmiö, joka kantoi hänet voittoon asti.

Haaviston kampanja oli taidokas. Vihreys hävitettiin ehdokkaasta mainontaa myöten niin syvälle kaappiin, että leijat ja villaliivit ovat todennäköisesti Narniassa asti. Kampanja lähti julkisuudessa nousuun juuri silloin kun tarve oli, nimittäin itsenäisyyspäivän ympäristön mediatyhjiössä, johon sijoittui paitsi vierailu Hakkaraisen sahalla, myös esiintyminen Uutisvuodossa. Itse uskon Hakkarais-tempauksen olleen silkka mainoskikka, jossa yksinkertaista perussuomalaista käytettiin hieman hyväksi, mutta se onnistuttiin myymään upeasti kädenojennuksena ja lämpimänä eleenä. Oli miten oli, mediahuomio oli joka tapauksessa taattu ja kaikki maalit lasketaan.

Menestys ruokkii menestystä. Kun Lipposen kannatus gallupeissa vajosi ja Arhinmäki antoi ensin odottaa itseään ja sen jälkeen viestien väkisin ehdolla olemista, syntyi selkeä tila edistyksellisiä arvoja edustavan, Niinistön vastaehdokkaan, nousulle. Kun tähän yhdistyi Haaviston oletettu tuoreus sekä mahdollisimman vähäinen ärsyttävyys, oli paketti valmis. Nokkela ja aidosti innostunut sosiaalisen median kampanja tuskin itse Facebookissa toi valtaisia määriä uusia kannattajia, mutta siitä kirjoitetut uutisjutut perinteiseen lehdistöön toivat. Ne yhdessä loivat, aiheestakin, kuvaa dynaamisesta kampanjasta ja ehdokkaasta.

Vihreät odottavat Haaviston menestyksestä piristysruisketta gallupeissa laahanneelle puolueelleen. Sitä he voivat saadakin, mutta tuskin liikoja. Presidentinvaali on nykymuodossaan henkilövaali par excellence. Muistin virkistykseksi; Tarja Halosen vaalivoittoa vuonna 2000 pidetään edelleen yleisesti sosialidemokratian riemuvoittona. Harva muistaa, että muutamaa kuukautta myöhemmin pidetyissä kunnallisvaaleissa SDP otti puolitoista prosenttiyksikköä turpiinsa. Toisin sanoen menestys presidentinvaaleissa on yksi asia, menestyminen eduskunta- tai kunnallisvaaleissa, jotka ovat selkeästi enemmän puoluevaalit, on aivan toinen asia.

Entä sitten SDP:n ehdokas? Kisan ainoa valtiomiessarjan ehdokas Paavo Lipponen jäi alle seitsemään prosenttiin ja kauas kärjestä. Miksi? Syitä on monia.

Ensimmäinen liittyy mielestäni Lipposen erottautumisvaikeuteen Sauli Niinistöstä. Lipposen oli kampanjassaan vaikea löytää sellaista erottautumispintaa suhteessa Niinistöön, joka olisi julkisuudessa ja uusien, liikkuvien äänestäjien mielessä noussut selkeäksi -ja ennen kaikkea uskottavaksi ja innostavaksi- teemaksi jonka edestä ottaa kantaa nimenomaan äänestämällä Lipposta. Osaamiserot eivät tähän riittäneet, vaan olisi tarvittu symbolinen kysymys, johon on mahdollista ottaa kantaa helposti.

Toinen syy liittyy momentumiin. Haavisto käytti hetkensä, jollaista Lipponen ei löytänyt. Oli selvää, että kuka tahansa ehdokas, joka onnistuu muutamaa viikkoa ennen vaalipäivää näyttäytymään Niinistön ”edistyksellisenä” ykkösvastuksena, kerää taakseen liikkuvia äänestäjiä, jotka haluavat ottaa kantaa nimenomaan asetelmaan, tai pudottaa toiselta kierrokselta epäsuotuisia vaihtoehtoja. Näitä jälkimmäisiä liberaaleilla kaupunkilaisilla riitti tungokseksi asti.

Uutuuteen liittyy myös aina viehätystä. Haavisto käytti oman, lievän ”ulkopuolisuutensa” täysimääräisesti hyväksi. Arhinmäellä olisi ollut sama mahdollisuus, mutta tämä  valui hukkaan myöhästyneen liikkeellelähdön sekä yleisen passiivisuuden vuoksi. Haaviston oli helppo lähestyä keskikenttää, Arhinmäki taas tyytyi valumaan takaisin vasemmistoliiton joka kerta epäonnistuneeseen taktiikkaan vetoamalla olevansa ”ainoa vasemmistolainen ehdokas”.

Lipposta oli vaikea myydä raikkaana vaihtoehtona. Kokemus ja osaaminen olivat tosiasiallisia valtteja, mutta, kuten edellä todettua, niitä on paneelikeskusteluissa tai muissa tilanteissa, joissa politiikkaa pintapuolisesti seuraavat ihmiset keskusteluita kuuntelevat, vaikea tuoda erottuvalla tavalla esiin, varsinkin kun kisassa oli mukana myös muita pitkän linjan politiikan tekijöitä. Tämän lisäksi asiantuntemus tuli esiin kysymyksissä, joissa ehdokkaiden välillä ei ollut merkittäviä aatteellisia eroja tai joista olisi ollut jakavaksi tekijäksi.

Sosialidemokraattien vaalityö oli, hienoja ja loppuvaiheessa useita poikkeuksia lukuunottamatta,  vaisuhkoa. Miksi? Lipposen pääministerikauden muistot ovat monipuoliset – toisten näkökulmasta tuolloin hyvinvointivaltio pelastettiin erityisesti työllisyyden ja talouden vakiintumisen eteen tehdyn työn ansiosta, toisten mielestä taas hyvinvointivaltion periaatteellinen rapautuminen tuloerojen kasvun ja julkisten palveluiden markkinoistamisen myötä vakiintui ja syveni. SDP:n puoluesihteerin vaihtoehtohistoriallinen näkemys antaa ymmärtää, että käännöstä suunniteltiin, mutta vuoden 2003 vaalitulos esti sen. Lopputuloksena on ollut vahva oikeistolais- ja jyräleima, jota vastaan SDP oli yllättävän aseeton.

Edellä mainitusta syystä moni itseään vasemmistolaisena pitävä oli vaaleissa passiivinen. Vähintään vaalityö jäi tekemättä. Moni taas koki siirtymisen Haaviston tai Arhinmäen – tai paikka paikoin myös Soinin- kannattajaksi houkuttelevaksi. Näin kävi erityisesti puolueen ehdokkaan galluplukujen huonontuessa. Innokkaat ”lipposlaiset” ovat taas vuosien varrella käyneet vähiin, ja moni sellainen kansalainen, joka oli tekemässä Lipposesta eduskuntavaalien äänikuningasta 2003, kokee vaikeaksi äänestää nyky-SDP:n ehdokasta.

Tämä kaikki nostaa esiin myös SDP:n identiteettiongelman ja edelleen muotoaan hakevan linjan. Henkilöt ovat myös viestejä ja erittäin voimakkaita imagon luojia. Lipposen symboloima erittäin vahva euromyönteisyys on vähintään näennäisessä ristiriidassa EU-politiikkaansa uudelleenarvioineen SDP:n kanssa. SDP on Jutta Urpilaisen kaudella toiminut varsin voimakkaasti – ja myös tehokkaasti, mm. tuloerojen kaventamisen puolesta, tätä taas ei pidetä Lipposen vahvana alueena. Lipposen tärkeällä tavalla esiin nostamat suvaitsevaisuus- ja avoimuusteemat mielletään ennen kaikkea vihreiden pelikentäksi. Ja niin edelleen.

Parhaimmillaan hyvin monipuolisten ja vahvojen, tunnetusti erilaisia mielipiteitä omaavien henkilöiden nosto keskiöön voi toimia erinomaisena tapana osoittaa kaikkien ”siipien” mukanaolo nyky-SDP:n toiminnassa. Tarkoitus on myös varmasti ollutkin tämä – ja siten paitsi kannatettava, myös kunnioitettava. Onnistuakseen se vaatii kuitenkin erittäin vahvaa ja selkeää puolueen perusviestiä ja -identiteettiä. Kun sokkeli on kunnossa, voi taloon rakentaa vaikka minkälaisia siipiä. Kun pohja on kuitenkin osin vielä remontin kohteena, uhkaa rakennelmasta muodostua hutera ja epäselvä. Tällöin hyvin sekalaiset viestit hämmentävät yleisöä eivätkä saa aikaan toivottua innostusta.

Kaikesta tästä huolimatta Lipposen kampanja oli sisällöllisesti vahva ja teemat eurooppalaisuudesta, sivistyksestä, avoimuudesta ja vähemmistöjen kunnioittamisesta olivat tärkeitä. Henkilöpainotteisessa vaalissa tämä ei kuitenkaan riittänyt tämän pidemmälle. Valtiomies Lipponen ansaitsee kuitenkin suuret kiitokset tekemästään työstä. Seuraavalla kierroksella ääneni saa kahdesta liberaalista sosiaalisempi, Pekka Haavisto.

Kuvalähde Wikipedia.

Viisi syytä valita Paavo Lipponen

Kirjoitin jo aiemmin omista ajatuksistani miksi äänestän näissä presidentinvaaleissa, toivottavasti molemmilla kierroksilla, Paavo Lipposta tasavallan presidentiksi. Näin vaalien alla voisi kuitenkin vielä tiivistää substanssiperustelut lyhyesti viiteen keskeiseen kohtaan, jotka ovat mielestäni vastaansanomattomia. Nämä ovat:

1. Ylivoimainen kokemus ja osaaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa

Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Lipposen kokemus sekä osaaminen nimenomaan näissä kysymyksissä on ehdokkaista selkeästi vahvin. Kun kyseessä on presidentin tärkein tehtävä, ei tätä osaamista tule sivuuttaa. Näitä asioita hoitamaan tarvitaan paras mahdollinen henkilö.

2. Ylivoimainen osaaminen EU-asioissa

Kahdeksan vuotta Suomen pääministerinä, jonka aikana Suomi oli mukana tiiviisti eurooppalaisessa yhteistyössä ja pyrki eteenpäin tarkastellen ennen kaikkea unionin kokonaisetua, ovat näyttöjä, joiden arvoa ei voi kiistää. Pääministerikautensa jälkeen Lipponen on osallistunut erilaisten ryhmien toimintaan, joiden puitteissa on pyritty löytämään ratkaisuja unionin haasteisiin ja ongelmiin. Ehdokkaista Lipposella on parhaat kontaktit muihin eurooppalaisiin johtajiin. Pienen maan tulee hyödyntää tämä osaaminen ja siihen sisältyvät mahdollisuudet, jotta se voi olla kokoaan vaikutusvaltaisempi toimija.

3. Visiointi -ja johtamiskyky

Näyttöjä tästä riittää. Kuka muistaa ainuttakaan Matti Vanhasen poliittista avausta, Mari Kiviniemestä puhumattakaan? Lipposen pääministerikauden perintö Suomelle on merkittävä. On totta, että sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen olisi tullut kiinnittää enemmän huomiota ja eriarvoisuus kasvoi liikaa. Samalla on kuitenkin niin, että maahan syntyi valtava määrä uusia työpaikkoja, kymmenet tuhannet ihmiset nousivat köyhyydestä saatuaan jälleen uutta työtä, nousimme kansakuntana maailman ykkösiksi tietoyhteiskuntakehityksessä, kilpailukyvyssä, peruskoulujen oppimistuloksissa jopa onnellisuudessa. Samalla Suomi avautui ja integroitui Eurooppaan. Puolesta tai vastaan – mutta johtajuudesta on näyttöä.

4. Arvoliberaali vähemmistöjen puolustaja

Lipponen on säännönmukaisesti puolustanut niin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, maahanmuuttajia kuin myös ruotsinkielisen väestön kielellisiä oikeuksia. Tasa-arvoinen vanhemmuus on saanut hänestä näkyvän puolustajan, myös Suomen rajojen ulkopuolella.

5. Työmarkkinapolitiikan osaaja – sitoutunut ammattiyhdistysliikkeen tavoitteisiin ja työtä tekevien ihmisten aseman parantamiseen.

Esko Ahon porvarihallituksen yritykset musertaa suomalainen ammattiyhdistysliike torjuttiin Lipposen kausilla. Tuolloin palkansaajien edustajat otettiin mukaan päätöksentekoon ja suomalaisen sopimuspolitiikan vahvuuksia käytettiin hyväksi. Tässä vaalikampanjassa Lipponen on vahvimmin puhunut palkansaajien oikeuksien puolesta ja ottanut kantaa myös tärkeisiin, mm. lakko-oikeutta koskeneisiin kysymyksiin.

Human interest -osastosta kiinnostuneille suosittelen vielä jälkiruuaksi Imagen haastattelua vuodelta 2008.

Näistä, ja monista muista syistä, oma ääneni meni numerolle 5. Rohkeutta Suomi!

Right-Wing White and Seven Dwarves

Artikkeli julkaistu Dagens Arenan Krönika-sarjassa 15.1.2012.

Finland is getting ready for the first round of its presidential elections, which will take place on 22nd of January. The incumbent president, Mrs Tarja Halonen, is stepping down after her 12 years in office. She is ineligible for re-election, having served the maximum two terms.

Last three presidents after the long reign of Mr Urho Kekkonen, have been Social Democrats. These include Mr Mauno Koivisto (1982-1994), Nobel Peace Prize winner Mr Martti Ahtisaari (1994-2000) and Mrs Halonen (2000-2012). When the first round now approaches, there is a clear poll lead for National Coalition Party Kokoomus candidate Mr Sauli Niinistö. Niinistö is the ex- Minister for Finance and ex-Speaker of the Parliament, who was the main competitor of Mrs Halonen already in the 2006 elections.

If necessary, the second round will be held on 5 February. It will be held if no candidate receives a majority of votes on the first round. The two candidates who receive the most votes will advance to the second round. There are total 8 candidates in the elections, representing all parties in the parliament. The front runner in all polls has been Mr Niinistö, although his ratings have been in decline. Last poll published by Taloustutkimus on 5th of January gave him 37%, which would indicate that he will not be able to secure victory on the first round.

Behind the early favourite there are the candidates of other parties. It has been considered, that four competitors, Centre Party candidate Mr Paavo Väyrynen, Social Democratic candidate, former Prime Minister (1995-2003) Mr Paavo Lipponen, Green Party candidate Mr Pekka Haavisto and the True Finns candidate Mr Timo Soini, have a chance to enter the 2nd round against Niinistö. Other candidates, who have been considered to be involved more because of the visibility gained for parties than to actually seriously compete about the post include Left Alliance candidate, current Minister for Culture and Sports Mr Paavo Arhinmäki, Svenska Folkpartiet candidate Mrs Eva Biaudet and Christian Democrat Mrs Sari Essayah.

As the election draws closer, the main runner up has been the Green Party candidate Haavisto. Recognized peace negotiator, openly homosexual Haavisto, has been able to mobilize younger voters with liberal values. His campaign has been energetic and succeeded in uniting educated people in the political centre behind him. Last poll put him already to 2nd place with total 8,3% support.

Because of the election system also tactical voting plays a role. Voters favoring progressive values might feel the urge to vote for a candidate most likely to enter 2nd round and drop away more disfavoured candidates. Haavisto, with his rising support, might gain from this.

Other surprising rising candidate has been Mr Paavo Väyrynen from the Centre Party Keskusta. Väyrynen, who has been a minister in four different decades and a star of thousands of cartoons and scandals, has been able to reverse the downward trend of the Centre Party.

Centre Party, which was severely beaten in parliamentary elections and lost its place as the leading force in the government to become 4th biggest political force in the country, chose Mr Väyrynen as its candidate very reluctantly. He was considered to be in clear opposition to the party leadership. Surprisingly he has been able to lure back the agrarian conservatives and anti-EU–minded people, who abandoned the Centre party in hordes for the True Finns. He stands currently in 8,2% support.

Clear underperformers so far, at least what comes to polls, have been the True Finn party candidate, chairperson Timo Soini, and Social Democratic candidate Mr Paavo Lipponen. True Finn party, which made huge gains in parliamentary elections, has been on the rise ever since and currently stands in 19,9% rating and is the 2nd most popular political force in the country. Still Mr Soini scores only 7% in the last poll.

His campaign has been sluggish at best, and most commentators agree, that presidency, or even 2nd round, is not in fact even his goal. Finland will have municipal elections in October, and it is important for the True Finns to stay in spotlight and activate their local branches. Candidacy in the elections serves this purpose well.

Although the most experienced and qualified expert in foreign and security policy issues, which are the main domains where the President still holds powers in Finland, the Social Democratic candidate Mr Paavo Lipponen has been in trouble. His support has eroded since the beginning of the campaign and was even down to 4%. The campaign seems to have been activating the last days, and it remains to be seen whether this will be enough. Social Democratic Party Secretary General Mr Mikael Jungner made a public statement, that if it would be that Mr Lipponen would receive such meager amount of support, he would leave his place in the coming SDP congress in June.

Reasons behind the poor performance of the SDP candidate are various. Although Mr Lipponen’s time as a prime minister was in many ways very successful what comes to employment and competitiveness, many Social Democratic supporters and sympathizers consider that time a period when income differences started to grow fast and Finnish welfare state model was modified in a way which was unpleasant with many citizens with leftist values. Also as an uncompromising EU supporter and the architect of the Finnish euro enrollment, Mr Lipponen has drawn fire because of the current crisis.

Main topics, which have dominated the political discussion, have been the situation with EU and the euro, economical situation in Finland and also moral issues. The True Finn victory in parliamentary elections has activated the discussion around immigration and racism in Finland. Last days the SDP has tried to awaken discussion about economic policy and taxation. Mr Lipponen suggested a new level of income tax to the top earners, an initiative which was seconded by SDP chairwoman, current Minister for Finance Mrs Jutta Urpilainen.

It now seems obvious that the 2nd round will be needed. Mr Niinistö will clear this hurdle without problems, and the interesting part will be to see who will accompany him. The amount of undecided voters is still extremely large, which gives hope mostly to the Social Democrats. Last days of campaigning will make a big difference.

Miksi minä äänestän Paavo Lipposta

Presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen on kolme viikkoa. Sauli Niinistön gallupsuosio laskee, mutta kiidättää hänet kevyesti paalupaikalta toiselle kierrokselle. Kakkospaikasta kilpailevat tasapäisesti Paavo Lipponen, Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto ja Timo Soini. Näistä tällä hetkellä vaikuttavimmassa nosteessa näyttävät olevan Keskustan peruskannattajia itsensä taakse kovaa vauhtia voittava Väyrynen sekä median lemmikiksi noussut Haavisto. Soini sen sijaan vaikuttaa väsähtäneen jo alkumetreillä, eikä pakotettuna ja epämotivoituneena ehdolle vääntäytynyt Arhinmäki näytä edes yrittävän vihreiden haastamista ja eduskuntavaalien onnistuneen tempun toistamista.

Itse äänestän Paavo Lipposta. Mutta miksi?

Presidentin tehtävien onnistuneen hoitamisen kannalta korostuvat kyky ottaa kantaa laajoihin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin sekä toimia erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana. Tässä suhteessa Lipposella on kokemuksensa ja osaamisensa puolesta parhaat  valmiudet. Kahdeksan vuotta pääministerinä sekä sen jälkeenkin jatkunut kansainvälinen toiminta ovat meriittejä, joihin muut ehdokkaat eivät kykene vastaamaan,  vaikka heidänkin keskuudestaan löytyy monipuolista osaamista.

Kun puhutaan johtajuudesta ja visiokyvystä, erottuu Lipponen muista ehdokkaista. Ei liene sattumaa, että Lipposen hallitukset henkilöityivät johtajaansa. Noista ajoista monella on vahvoja mielipiteitä, ja on totta, että suomalaista hyvinvointivaltiota nykyisellään luonnehtiva tulo- ja varallisuuserojen kasvu alkoi vakiintua ja syventyä noina aikoina. Samalla yhtä totta on se, että Lipposen hallitukset olivat laajapohjaisia, vakaita ja niiden politiikan avulla Suomi nousi kansainväliseen kärkeen niin koulutuksessa, erilaisissa onnellisuusmittauksissa, tietoyhteiskuntakehityksessä kuin taloudellisena menestyjänäkin. Yhä useampi ihminen sai uuden työn myötä otteen elämästä. ”Lipposen linjasta” monella on käsitys. Onko ”Vanhasen linja” käsite? Tai Kiviniemen?

Vasemmistolaiseen arvomaailmaan kuuluu mielestäni ehdottomana osana kansainvälisyys, solidaarisuus ja kyky tarkastella asioita yli kansallisten rajojen. Jos Paavo Lipposen poliittisesta elämäntyöstä tulisi poimia esiin jokin suuri linja, olisi se minusta sitoutuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön sekä Suomen juurruttaminen osaksi eurooppalaista yhteisöä. Tätä näkemystä tulee Suomessa vahvistaa. Sen ei tule tarkoittaa kaiken meille Brysselistä tulevan kritiikitöntä hyväksymistä, vaan kykyä rakentavaan kritiikkiin ja visioon siitä mistä EU:ssa voisi olla kyse. EU:n politiikkaa ei muuteta eristäytymällä Euroopasta tai suhtautumalla Eurooppaan pelkkänä edunvalvontakenttänä.

Ajankohtaisista kannanotoista, jotka kuuluvat presidentin rooliin arvojohtajana, tärkeimpinä olen pitänyt työmarkkinapolitiikkaan ja vähemmistöjen asemaan liittyviä kysymyksiä. Lipponen tuntee kokemuksesta ammattiyhdistysliikkeen merkityksen, ja työmarkkinaneuvotteluiden aikana kuului ainoisiin ehdokkaisiin, jotka ovat myös linjanneet aiheeseen liittyen. Toinen tärkeä kysymys liittyy hänen kannanottoihinsa liittyen mm. maahanmuuttajiin sekä muihin vähemmistöihin, mukaan lukien ruotsinkieliset suomalaiset. Lipponen osoittaa esimerkillään, ettei vähemmistöjen puolesta tehtävä työ ole sukupolvikysymys. Ehdokkaista vanhin kuuluu, yhdessä nuorimman Arhinmäen ja Haaviston kanssa, arvoiltaan ja asenteiltaan liberaaleihimpiin.

Sosialidemokraatit tukevat sosialidemokraattia.”, totesi Lipposen politiikkaa usein arvostellut ulkoministeri Tuomioja. Myös allekirjoittaneelle tärkeää on myös puolue. Moni pitää presidentinvaalia puhtaana henkilövaalina. Henkilö onkin tärkeä, mutta väliä on myös sillä, mitä värejä presidentti tunnustaa, koska se kertoo hänen arvomaailmastaan. Niinistön kannattajien tulisi ymmärtää, että he antavat äänensä paitsi Niinistön, myös kokoomuslaisen maailmankuvan puolesta. Lipposen kannattaja antaa äänensä myös sosialidemokratian puolesta. Sosialidemokraattien linjaa ei kuitenkaan tänä päivänä piirrä Lipponen, vaan nykyinen puoluejohto.

Viittaukset ehdokkaan ikään eivät ole merkityksellisiä. Klisee iästä pelkkänä numerona pitää paikkansa. Omassa poliittisessa toiminnassani olen tavannut ikiradikaaleja 80-vuotiaita ja pystyyn kuolleita, ikävystyttäviä ja lyhytnäköisiä parikymppisiä. Ja päinvastoin. Kun myös otetaan huomioon se, millaiseksi Suomen ikärakenne tulevaisuudessa muuttuu, olisi viesti, jonka mukaan lakisääteisen eläkkeen yläikärajan parilla vuodella ylittäneet eivät olisi toivottavia yhteisten asioiden hoitajia, paitsi vastuuton, myös typerä. Jos kokemus on jotain opettanut, se on opettanut sen, että parhaat onnistumiset syntyvät laajoissa ja rajat ylittävissä verkostoissa.

Olen tietoinen, että suuri osa näistä periaatteista sopii tietyin osin moniin ehdokkaisiin. Parhaiten nämä itselleni tärkeät kysymykset yhdistyvät kuitenkin Lipposessa. Siksi toivon, että mahdollisimman moni tuttu ja tuntematon piirtää äänestyslippuun molemmilla kierroksilla numeron 5.

Finnish political landscape in change

Artikkeli ruotsalaisessa Dagens Arena -verkkolehdessä 7.11.2011.
After the general election held in April 2011, the Finnish political life has faced its greatest changes since the Second World War. The massive surge of nationalist, anti-EU, social conservative party Perussuomalaiset (True Finns) and their rise to become the 3rd largest political force in the country, only a few thousands votes short from the Social Democrats (SDP), can historically be matched only by the initial rise of the labour movement, and by the Communist SKDL landslide victory after the war, when the party was released from ban.

Since the Finnish political culture favors coalition governments and is not based on party blocks as in Sweden, the initial talks were expected to start among the biggest parties. These parties included the centre-right National Coalition Party Kokoomus, which for the first time in Finnish political history emerged as the biggest political force in the Parliament, the SDP, which was able to improve its relative position even though the actual result, 19,1 percent of the total vote, was the 2nd worst in the party history, and the True Finns.

This axis, which some foreign commentators to the left also described as quite “unholy”, was however breached when Kokoomus and SDP were able to agree on a common policy concerning the change in Finnish position towards new European financial mechanisms, and possible new bail-out packages. The content of this package was unsuitable for the True Finns, who oppose Finnish participation to the euro rescue operations in any case.

After the True Finns notified their party was to remain in opposition, actual coalition talks started with 6 parties; Kokoomus, SDP, Left Alliance, Greens, Swedish People’s Party and Christian Democrats. The coalition talks were exceptionally long and hard on Finnish scale and were even breached once, when SDP and Left Alliance left the negotiations for a week, only to return when Green party council rejected, against the will of their party leadership and parliamentary group, their involvement in the right-wing government.

The “Six-pack” coalition was described in the media as a marriage made out of reason (or with force), as the only option to avoid new elections.

The end result concerning the new government program was in general considered as a victory for the SDP. All Social Democratic positions concerning the development of taxation (no rise to VAT, progressive element and rise in the capital income tax etc.), social benefits and education were adopted as part of the program. The change concerning the government’s cooperation relations with the trade union movement was also significant. Furtermore, since it’s establishment, the policies from the new government, bear witness to a continued strong Social Democratic presence.

***

So, what has this meant to the support of the SDP and rest of the left? Latest polls put Kokoomus in supreme lead with 24,4 percent; True Finns to the 2nd place with 21,4 percent; leaving SDP 3rd with 17,1 percent. A new low in the history of the SDP. The erosion of the Centre Party is continuing and they now poll only 13,1 percent.

What is especially significant is the demise of the leftist parties compared to the right. SDP and Left Alliance are now together as big as Kokoomus alone. This has never happened before. Greens, apart from many of their European counterparts, don’t count as a leftist party, but rather as a social liberal one.

The reasons behind the continuing trouble of the Finnish left, although it’s return to government, are various. Social Democracy in Finland is still suffering from an unclear identity. It has been widely considered that the SDP has lacked a strong vision for Finland after its last prime minister, Paavo Lipponen, who held the post 1995-2003. Under his leadership the SDP was by far the most dominant political force in the country and wielded considerable influence.

At this time Finnish Social Democracy could be described best as third-wayist, with focus on European integration and economic performance.

Mr. Lipponen’s time as the Party leader and prime minister is a debated topic within the party. It is unquestionable, that during governments he led, the Finnish economy was doing extremely well. Employment rose rapidly and Finland ranked to the top in various international comparisons, including education, competitiveness and even happiness. At the same time though, the social gaps between rich and poor were growing rapidly and the persisting unemployment remained relatively high.

This has been seen by some commentators as creating a lack of trust towards SDP as a modernizing force what comes to the social justice.

SDP is also suffering from a general atmosphere in society. The True Finn phenomena has less to do with immigration and Greek bail-outs, and more with the general demise of trust towards political institutions. Their strength derives from the juxtapositioning between the so-called “elite” and their “old parties” – and the “people”.

As the SDP is considered the main party behind the build-up of the Finnish welfare state – something the party also takes credit for – the general distrust towards politics, parties and institutions, hits hard at a party considered to be “establishment”.

What Finnish Social Democracy desperately needs are ways of communicating its renewing policies as a thorough political platform. At the moment the message is, although actual work done is in many ways impressive, rather messy.

This leaves room especially for Kokoomus to take credit from the accomplishments of the government. At the moment SDP fails to create a shared and compelling story where its policies are leading. SDP also needs more trust in itself. A party constantly on alert can’t focus its energy to renewal and ideological work.

The SDP brand must also be modernized. While living in an individualized era, thanks to the welfare state, the parties who want to catch people’s attention and interest have to offer compelling identities.

To vote for a party is a way to tell something about yourself too, its part of individual identity-building. In this regard, old collective identities of class or institutions aren’t so effective any more. Simplified; a green globe on my jacket makes me ethical, blue flower makes me dynamic and the red leaf makes, me, well, at the moment like trade unions and the welfare state.

But what does it tell about me as a person? If a movement lacks a clear positive response to this question, it is in trouble.