Sopeutusta veroilla vai ilman?

Finlandia_5_marchiEduskuntavaalikeskustelussa erot puolueiden välillä ovat alkaneet syntyä ennen muuta suhteessa verotukseen. Lähes kaikki puolueet pitävät  sopeutustoimien jatkamista perusteltuna myös tulevalla vaalikaudella – näkemyseroja on mittaluokasta, ajoituksesta ja järkevimmistä kohteista, mutta yhteisymmärrys siitä että menojen kasvua tulee hillitä ja tehdä myös suoria leikkauksia, on olemassa. Sen sijaan selkeä näkemysero SDPn ja oikeistopuolueiden välillä on siinä voidaanko sopeutusta tehdä myös veronkorotuksilla.

SDP haluaa kerätä miljardi euroa lisää verotuloja uudistamalla verotusta. Mahdollinen veronkevennysvara tulee suunnata pieni- ja keskituloisille osana palkkaratkaisun tukemista. Tätä kautta saadaan kotimarkkinoille luottamusta ja vauhtia. Mutta kun vaje julkisessa taloudessa on suuri, ei rikkaimmille suomalaisille meneviin verolahjoihin ikävä kyllä yksinkertaisesti ole varaa – ainakaan jos haluamme ylläpitää kouluja, terveyskeskuksia ja muita julkisia palveluita myös tulevaisuudessa.

Kun sopeutustarvetta joka tapauksessa on, on oikeudenmukaista kattaa osa siitä myös keräämällä lisää tuloja – ei vain leikkaamalla menoja. Paljon on puhuttu siitä, että sopeutustoimet tulisi tehdä reilusti ja kaikkia koskien – mutta menosopeutus luonnollisesti vaikuttaa voimakkaimmin niihin ihmisiin jotka ovat riippuvaisia hyvinvointivaltion palveluista tai eduista. Jotta heidän taakkaansa voitaisiin helpottaa, olisi hyvä että varakkaimmatkin kantaisivat kortensa kekoon.

SDP:n esitys sai luonnollisesti tyrmäyksen sekä Kokoomuksesta että Keskustasta. Kokoomus haluaa pelkkiä leikkauksia eikä hyväksy verotuksen kiristämistä. Päinvastoin, suuresta vajeesta huolimatta nykyinen pääministeripuolue haluaa 2mrd€ veroalen joka kohdistuu kaikkiin tuloluokkiin. Eli myös kaikkein suurimpia tuloja nauttiville. Keskustan ohjelma taas keskittyy vahvasti yritysten täsmäveronalennuksiin.

Argumenttina verouudistusta vastaan käytetään suosittuja hokemia siitä, että ”veronkorotusten tie on käyty loppuun” ja että ”veroaste on jo nyt liian korkea”, tai että ”verotuksen kiristäminen on haitallista kasvulle”. Kaikkia näitä on  toki hyvä arvioida. 

Kun katsotaan veropolitiikan suuntaa viime vuosina, on se ollut pitkään veroastetta laskeva. VATTin tuore tutkimus, jossa on arvioitu veromuutosten vaikutuksia vuosina 1993-2012 osoittaa, että ansiotuloverotus on tarkasteltuna aikana keventynyt merkittävästi. Tutkimuksen mukaan ansiotulojen verotusta on kevennetty kuluneena aikana yhteensä n. 8 ja puolella %-yksiköllä. Valtion ansiotuloverotusta on kevennetty 7 %-yksiköllä. Kun tulojen kasvu otetaan huomioon, ansiotulojen verotus on keventynyt 3%-yksikköä. Samana aikana verovähennykset ovat lisääntyneet. Kun mukaan otetaan pääomatulot, on verotus keventynyt perustemuutosten johdosta runsaat seitsemän prosenttiyksikköä.

Kun ajatellaan että verotus on tällä hetkellä selvästi kevyempää kuin mitä se on aiemmin ollut, voisi kuvitella että taloudellisessa kriisitilanteessa meillä olisi varaa – SDP:n esityksen mukaisesti – periä hieman korkeampaa veroa yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevilta ihmisiltä. Lisäksi yli 60 000 euron pääomatulojen saajien progression nostaminen jättäisi edelleen pääomatuloilla elävien ihmisten verotuksen kevyemmälle tasolle kuin palkansaajilla. On toki täysin legitiimiä olla tästä eri mieltä, mutta näkemys siitä että verotus nousisi näillä muutoksilla jotenkin ennennäkemättömän kireäksi on yksinkertaisesti väärä.

Kysymys veronkorotusten ja kasvun välisestä suhteesta ei sekään ole selkeä. On luonnollisesti totta, että kysyntälamassa veronkorotuksia olisi hyvä välttää. Mutta niin olisi suoria leikkauksiakin niiden syödessä suoraan kysyntää ja lisätessä kuluttajien epävarmuutta. Kyse onkin lähinnä siitä, että mikäli sopeutustoimien välitön jatkaminen katsotaan oleelliseksi, miten niitä kannattaa toteuttaa mahdollisimman vähin vahingoin.

Asiaa sivuaa mm. tuore artikkeli CEPRiltäjossa arvioidaan ns. fiskaalikertoimia eri toimenpiteiden välillä. Tämä tarkoittaa siis sitä, kuinka paljon erilaiset kiristävät toimet vähentävät taloudellista kasvua. Tuore tutkimus on osoittanut, että taloudellisen laman aikana erityisesti leikkausten kasvua haittaavat vaikutukset ovat selvästi aikaisemmin arvioitua suurempia. Myös tämä uusi paperi osoittaa, lukuisiin aiempiin tutkimuksiin perustuen, että kasvulle haitallisinta on taantuma-aikana leikata julkisia investointeja.

Tämä havainto liittyy Suomen keskusteluun siitä tuleeko sopeutusta toteuttaa vain menoja leikkaamalla. Mikäli Suomi ei ole erityistapaus, on odotettavaa että pelkät suuret menoleikkaukset hidastavat kasvua huomattavasti enemmän kuin sopeutus, jota toteutetaan myös toteuttamalla veronkorotuksia. Eli: näyttää siltä  että taloudellisen kasvun kannalta järkevämpää on siirtää osa sopeutustarpeesta veroilla katettavaksi.

Entä veroaste? Suomen veroaste on kiistatta korkeahko. Mutta samalla se on matalampi kuin esimerkiksi Tanskassa. Samaten julkisen sektorin osuus työllisistä on Suomessa Tanskaa – ja muita pohjoismaita – pienempi. Myös julkisen kulutuksen suhde BKThen on Suomea korkeammalla tasolla. Eikä tilanne näytä vauhtia haittaavan – tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja talous osoittaa piristymisen merkkejä.

Tästä emme toki voi suoraan päätellä että veroasteen korkeus tekisi ketään autuaaksi – mutta emme myöskään sitä, että sen nosto veisi Suomen turmioon. On läheisten esimerkkien perusteella täysin mahdollista todeta, että riittävän tulovirran takaaminen valtiolle nopeuttaa taloudellista kasvua ja lisää hyvinvointia – ei päinvastoin. Ja että keskeisimmät väitteet, jolla suurituloisten osallistumista verojen muodossa taloustalkoisiin pyritään minimoimaan, eivät yksinkertaisesti kestä lähempää tarkastelua.   

Mainokset

Ottakaa varas kiinni!

kirjoitus julkaistu Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 28.8.2012.  

Media on nostanut hiljattain esiin useita tapauksia ns. alipalkkaukseen liittyen. Viimeksi syyniin joutui länsimetron työmaa, jossa AKT raportoi useista kuorma-autonkuljettajista, joille ei maksettu työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Tilannetta protestoineet kuljettajat joutuivat usein irtisanomisten kohteeksi ja tilalle palkattiin uutta työvoimaa.

Alipalkkaus on merkittävä harmaan talouden muoto, eikä rajoitu kuljetus- tai rakennuspuolelle. Mm. Palvelualojen ammattiliitto PAMin tiedossa on yli 600 tapausta, jossa työnantaja on tietoisesti maksanut työntekijöilleen sopimuksia heikompaa palkkaa. Usein kyse on erilaisten lisien kuten ylityökorvausten maksamatta jättämisestä, tai tuntipalkkojen alimitoituksesta. Myös sosiaaliturvamaksuja jätetään usein maksamatta, heikentäen näin työntekijän ansaitsemaa turvaa työttömyyden varalta.

Mikä merkillepantavaa, kyseessä ei ole kriminalisoitu toiminta siten, että siitä seuraisi minkäänlaista tuntuvaa rangaistusta. Asiansa riitauttanut –ja sen voittanut- työntekijä on kyllä oikeutettu palkkasaataviinsa, mutta mitään rangaistusta sääntöjä rikkonut työnantaja ei saa. Kyse on korkeintaan viivästyskoroista, jotka ovat mitättömän pieniä ja hyvin laiha lohtu. Työntekijälle kuuluvien varojen varastaminen ei siis ole lain näkökulmasta yhtä rangaistavaa kuin varastaminen ylipäänsä.

Tähän asiaan vaaditaan muutosta. Eduskunnassa on tällä hetkellä käsittelyssä kansanedustaja Antti Lindtmanin (sd.) aloite alipalkkauksen kriminalisoinniksi. Sen puitteissa ehdotetaan rikoslain täydentämistä siten, että työnantaja, joka tahallaan tai huolimattomuuttaan rikkoo palkanmaksuvelvoitettaan, tuomitaan palkkarikoksesta sakkoon tai vankeuteen.

Aloitteelle on toivottava menestystä ja kaikkien poliittisten ryhmien tukea. Alipalkkauksen kriminalisointi on osa laajempaa harmaan talouden vastaista toimintaa, joka on ensiarvoisen tärkeää niin rehellisen elinkeinotoiminnan ja yrittäjyyden tukemisen, rikollisuuden torjunnan sekä julkisen talouden vahvistamisen näkökulmasta. Yhdessä tilaajavastuun vahvistamisen kanssa alipalkkauksen kielto tuo uuden, tärkeän osan työpaikoilla tapahtuvan harmaan talouden kitkemiseen.

Suomi ei nouse veroja kiertämällä

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 11.8.2012.

Yrit­tä­jä Ta­ne­li Tik­ka vaa­ti Hel­sin­gin Sa­no­mien haas­tat­te­lus­sa (Ta­lous 9. 8.) yri­tys­toi­min­taa kos­ke­van ”­by­rok­ra­tian” vä­hen­tä­mis­tä se­kä eri­tyis­ta­lous­alueen pe­rus­ta­mis­ta Suo­men­lah­del­le si­joi­tet­ta­vaan ris­tei­lya­luk­seen. Aja­tuk­set an­sait­se­vat muu­ta­man kriit­ti­sen kom­men­tin.

Haas­tat­te­lus­sa Tik­ka jät­ti yk­si­löi­mät­tä, mi­tä by­ro­kra­tiaa hän ha­luaa kar­sia. Ha­luaa­ko hän eroon työ­eh­to­so­pi­mus­ten mu­kai­sis­ta pal­kois­ta, työ­ajois­ta vai­ko ken­ties ir­ti­sa­no­mis­suo­jas­ta? Vai ha­luaa­ko hän jät­tää ve­ron­sa mak­sa­mat­ta, vai­ko ke­ven­tää ym­pä­ris­tön­suo­je­luun liit­ty­vää sään­nös­töä? On toi­vot­ta­vaa, et­tä ”­pu­nai­sen tei­pin” kar­si­jat erit­te­li­si­vät toi­vei­taan, jot­ta nii­den to­teut­ta­mis­kel­poi­suut­ta voi­tai­siin ai­dos­ti ar­vioi­da.

Eri­tyis­ta­lou­sa­lue, jol­la vii­ta­taan ylei­ses­ti aluee­seen jol­la toi­mi­vat yri­tyk­set ei­vät mak­sa ve­ro­ja, on ky­seen­alai­nen idea. Maat, jot­ka pe­rus­ta­vat ta­lou­ten­sa eri­tyis­ta­lous­aluei­den va­raan, si­joit­tu­vat kil­pai­lu­ky­ky­mit­tauk­sis­sa sel­väs­ti Suo­men ala­puo­lel­le. Näi­tä mai­ta löy­tyy en­nen muu­ta ke­hi­tys­mais­ta se­kä siir­ty­mä­ta­lous­mais­ta, jot­ka ovat ky­seis­ten mit­taus­ten hän­tä­pääs­sä.

Myös EU ja Yh­dys­val­lat ovat vii­me ai­koi­na pi­kem­min­kin pyr­ki­neet toi­mi­maan ve­ro­kil­pai­lua vas­taan. On­kin ky­syt­tä­vä, mik­si Tik­ka ha­luaa Suo­men sa­mais­tu­van en­ti­seen itä­blok­kiin ja ke­hi­tys­mai­hin, joi­den elin­ta­so on sel­väs­ti Suo­mea ma­ta­lam­pi ja jois­sa työt­tö­myys ko­vem­paa. Rik­kaat ovat to­sin ri­kas­tu­neet näis­sä mais­sa en­nen­nä­ke­mä­tön­tä vauh­tia – usein ta­val­la, jo­ka on ko­ros­ta­nut eriar­voi­suut­ta.

Us­kon suo­ma­lai­sen elin­kei­no­toi­min­nan me­nes­ty­vän en­nen muu­ta va­kaas­sa toi­min­ta­ym­pä­ris­tös­sä ja toi­mi­vas­sa yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa rii­dat sel­vi­tel­lään so­pi­mal­la ta­sa-ar­vois­ten osa­puol­ten vä­lil­lä ja yh­tei­sis­tä vel­voit­teis­ta pi­de­tään kiin­ni. Laa­duk­kai­den in­no­vaa­tioi­den luo­mi­nen ei vaa­di to­del­li­sil­ta te­ki­jöil­tä ve­ron­kier­ron ja va­paa­mat­kus­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien li­sää­mis­tä.

Esa Suominen
hallintopäällikkö, puheenjohtajan erityisavustaja
Palvelualojen ammattiliitto PAM ry

Populistista pelottelua rahoitusmarkkinaverolla

Rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoon liittyvä kotimainen keskustelu sai vauhtia, kun SDP:n puheenjohtaja, valtionvarainministeri Jutta Urpilainen ilmoitti tavoitteekseen, että Suomi ottaa ko. veron käyttöön myös tilanteessa, jossa kaikkia EU- tai euromaita ei saada ensi vaiheessa mukaan sen toteutukseen. Kuten oletettua, Finanssialan Keskusliitto reippaine pikku apulaisineen ryntäsi tyrmäämään aikomuksen. Yllättävin tyrmäys tuli kuitenkin palkansaajaliikkeestä, jossa keskusjärjestöistä kellertävin uhkaili ”tuhansien työpaikkojen” menetyksellä, mikäli vero otetaan Suomessa käyttöön.

FK:n ja Kokoomuksen kannat eivät yllätä, toisen kannalta on edunvalvonnallisesti ja toisen kannalta ideologisesti perusteltua, että kaavailtua 0,1% verokantaa finanssituotteiden kaupalle on vastustettava. Sen sijaan Akavan Sture Fjäderin vastaava ansaitsee  arviointia. Puolta miljoonaa palkansaajaa edustavan Akavan puheenjohtajan puoluekanta kannattaa tässä vaiheessa sivuuttaa, ja keskittyä pohtimaan tiedotteen asiasisältöä.

Ensinnä Fjäder vastustaa pankkiveron käyttöönottoa, koska katsoo sen johtavan rahoituksen saatavuuden heikkenemiseen. Tämä on erikoista, sillä käytännössä täysin vastaava vero, vain vakausmaksun nimellä, on jo käytössä Ruotsissa. Ruotsi taas on, kaikkien edellä siteerattujen tahojen mukaan, vahvistanut asemaansa Pohjolan finanssikeskuksena. Samalla Ruotsista puuttuvat täysin esimerkit talouden toiminnan hidastumisesta pankkiveron vuoksi. Päinvastoin, sikäläinen talous on ehkäpä parhaassa iskussa koko Euroopassa ja kasvaa selkeästi Suomea nopeammin. Nousussa ovat niin teollisuustuotanto kuin palvelutkin.

Toinen kysymys koskee rahoitusmarkkinaveron oletettuja vaikutuksia Suomessa. Ymmärrän, että edunvalvonnalliseen retoriikkaan kuuluvat korskeat luvut ja dramatiikka. Samalla on kuitenkin muistettava vastuu kahteen suuntaan. Toisaalta liioittelu vähentää koko järjestön uskottavuutta mm. median ja päättäjien suuntaan ja siten heikentää edunvalvonnan tulevaisuuden edellytyksiä. Toisaalta kyse on omien jäsenten turvallisuuden tunteen heikentämisestä. Oman keskusjärjestön suunnalta tuleva työttömyydellä pelottelu on voimakas viesti, ja siksi sitä tulee käyttää vain hyvin harkiten ja asian todella näin vaatiessa.

Ensinnäkin kaupan muuttaminen Suomesta Ruotsiin ei ole taloudellisesta näkökulmasta erityisen perusteltua. Niin kauan kun finanssialan toimijan ”kotimaa” on Suomi, pätee verotus kauppaan, vaikka se käytäisiin Ruotsissa. Esimerkkinä, jos vaikkapa Deutsche Bank käy kauppaa Lontoon Cityssä, joutuisi se maksamaan veroa jos Saksa on verotuksen piirissä. Eli: pääkonttori siis pitäisi muuttaa Ruotsiin, jos haluaa välttää erittäin pienen transaktioveron maksamisen. Tämän taloudellinen kannattavuus tilanteessa, jossa Ruotsissa on muutoin korkeampi verotus, on kyseenalainen.

Kotipaikkaperiaate pätee myös tytäryhtiöihin. Jos yritys kuitenkin päättää perustaa esimerkiksi holding-yhtiön Ruotsiin ja muuttaa sillä tavalla kotipaikakseen Ruotsin, ei siihen päde vero. Tämä käytäntö kuitenkin liittyy laajemmin veronkierron ongelmiin ja veroparatiiseihin, eikä niitä ongelmia voida rahoitusmarkkinaverolla ratkaista. Joka tapauksessa, tämänkaltaisten järjestelyjen mahdollinen yleistyminenkään tuskin tuhoaisi ”tuhansia” työpaikkoja, koska moisia määriä se ei tällä hetkellä työllistäkään.

Tärkeää on myös muistaa, että rahoitusmarkkinavero on suunniteltu toimimaan progressiivisesti. Sillä säänneltäisiin ennen kaikkea riskialtista keinottelua, ns. ”high-frequence trading” -tyyppistä kauppaa sekä vipurahastojen toimintaa. Pieni vero vaikuttaisi siis eniten nopeasti käytävään keinotteluun, koska siinä verokustannukset nousisivat muuta kauppaa korkeammiksi. Aidosti tuottaviin investointeihin pienellä verokannalla ei ole ratkaisevaa vaikutusta. Spekulaatioon perustuva toiminta ei muodosta valtaosaa esimerkiksi siitä rahoitusalan työstä, jota vaikkapa pankkien sijoitusneuvojat tekevät. Puhumattakaan siitä, että keinottelukaupan varaan tulisi rakentaa suomalaista elinkeinopolitiikkaa.

Oletettuja finanssialan työpaikkamenetyksiä vastustaessaan Fjäder unohtaa myös veron tavoitellut vaikutukset. Mikäli vero rahastoidaan Ruotsin tapaan, voidaan sen tuotolla lieventää mahdollisten tulevien pankkikriisien seurauksia. On hyvä muistaa, etteivät pankkikriisit ole yksinomaan latinalainen ilmiö, vaan moisia on, liiankin kanssa, kuulunut myös suomalaiseen taloushistoriaan. Varautuminen pahan päivän varalle on takuuvarmasti monen akavalaisen etu. Mikäli veron tuotto taas kanavoitaisiin budjettiin, parantaisi se Akavan lukuisten julkisen sektorin työtehtävissä toimivien jäsenten, kuten vaikkapa opettajien, mahdollisuutta parempiin työolosuhteisiin tai palkkaan sekä vähentää riskiä heidän työttömäksi joutumisestaan leikkausten vuoksi. Kysyä sopiikin, onko julkisen alan akavalainen keskusjärjestön puheenjohtajalle vähemmän tärkeä kuin yksityisellä sektorilla työskentelevä?

Viimeinen pointti keskustelussa koskee ylikansallista vastuuta. Transaktioveron voimaan saattaminen on ollut eräs koko eurooppalaisen ammattiyhdistysliikkeen keskeisimpiä tavoitteita finanssikriisin jälkeisessä maailmassa. On selvää, että tavoitteen saavuttaminen vaatii mailta halukkuutta sitoutumiseen. Suomalainen vastaanhankaaminen antaa aseita muiden maiden vastaaville tahoille ja tekee veron toteuttamisesta mahdollisimman laajana entistä vaikeampaa, vaikka sen yleisestä tarpeellisuudesta ollaan yhtä mieltä. Halusi tai ei, rahoitustoiminnan verottaminen tulee olemaan tulevaisuutta. Kuvittelisi olevan akavalaisenkin työntekijän etu, että tulevaisuuden veroja kerätään mieluummin prosentin kymmenyksinä finanssituotekaupasta kuin valtavina siivuina arvonlisäveroa tai palkkaveroa. Tässä työssä tarvittaisiin kaasun painajia, ei jarrulla seisojia.

Suurten päätösten päivät

julkaistu 29.3.2012 Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa.

Viime viikko jää Suomen poliittiseen ja työmarkkinahistoriaan erittäin merkittävänä. Vaikka tiedotusvälineet manasivat loppua kolmikannalle sekä vaikeuksia hallitukselle, päästiin niin työurien kuin valtion taloudenkin kannalta tärkeisiin ja kauaskantoisiin ratkaisuihin. Raamisopimus, nyt solmittu työurasopimus, perusturvan parannus, vakuussopimus Euroopassa, nuorten yhteiskuntatakuu, ovat kaikki mahtuneet maan hallituksen ensimmäiseen vuoteen. Aktiivisuus erityisesti talous- ja työmarkkinapolitiikassa ansaitseekin kiitoksen.

Julkisuudessa käyty keskustelu on – jälleen kerran- ikävällä tavalla rajoittunut yhdentekeviin, koko neuvotteluiden ulkopuolisten tahojen ärhentelyihin siitä kuka oli neuvotteluiden ”voittaja”. Hedelmällisempää olisi kuitenkin tarkastella mitä itse asiassa päätettiin ja mitä päätökset tosiasiallisesti tarkoittavat.

Työurasopimuksen osalta merkittävimmät saavutukset liittyvät tulevaisuuden eläkkeiden rahoitukseen. Työeläkemaksujen korottaminen vahvistaa eläkejärjestelmää. Nyt saavutettu sopimus ei vielä riitä takaamaan tämän päivän kolmikymppisten eläketasoa, mutta edistää tavoitteen saavuttamista. Lisäksi sovittiin laajemmasta uudistuksesta vuoteen 2017 mennessä. Maksujen nosto kohti kestävää tasoa etenee kuitenkin tällä käyrällä tarvittavalla tahdilla.

Hyviä uutisia on muitakin. Ansioturvalle pääsyn helpottuminen parantaa erityisesti pätkätyöläisten asemaa, kun työssäoloehto lyhenee kuuteen kuukauteen. Sen sijaan kritiikkiä aiheuttaneet turvan keston heikennykset koituvat vain harvan vahingoksi. Selkeästi suurin osa myös nuorista työttömistä työllistyy reippaasti ennen ansiosidonnaisen päättymistä. Turvan kestoa pidentävää aktiivitoimiin osallistumista, jonka tulisi muutenkin olla selkeä periaate, ei voida pitää ”rangaistuksena” mikäli toimien laadusta pidetään huolta.

Työuria pidentäviin uudistuksiin kuuluvat myös erityisesti pienten työpaikkojen työterveyshuollon kehittäminen sekä tilaajavastuulain täydentäminen tilaajayrityksen vastuulla liittyen alihankintaketjun työterveyshuollon olemassaoloon. Terveyden eriarvoisuus on ongelma myös työpaikoilla, ei vain työttömien kohdalla. Sopimuksen saavutuksiin kuuluu myös tämän asian saaminen pöydälle.

Työmarkkinajärjestöjen sopimus toi tarvittavaa helpotusta hallituksen kehysriiheen. Sinällään pitkän linjan taloudellisten päätösten sitomista kvartaaleittain vaihtuviin ennusteisiin voidaan perustellusti kritisoida. Julkisuudessa käytävää keskustelua leimasikin melko erikoiselta vaikuttava huutokauppa, jossa lyhyen aikavälin tasapainotus sekä pitkän linjan kestävyysvaje menivät iloisesti sekaisin.

Kehysriihen ikäviin päätöksiin liittyi arvonlisäveron nosto, joka leikkaa erityisesti pienituloisten ostovoimaa. Tässä mielessä nostaminen johtaa taloudellisen toimeliaisuuden sekä työllisyyden tarpeettomaan heikkenemiseen kotimaisen kysynnän vähentyessä. Sosiaaliturvan varassa eläviä suojelevat etuuksien indeksitarkistukset, mutta esimerkiksi pienipalkkaisten alojen palkansaajia vastaava ei koske. Tätä tosin kompensoi toteutettu työtulovähennyksen nosto.

Alv:n nostosta huolimatta yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tärkeä viesti oli kuitenkin politiikan suunnanmuutoksesta kertovan linjan jatkuminen sekä taantuman hoidossa käytetty, 90-lukuun verrattuna sosiaalisempi ote. Solidaarisuusveron käyttöönoton sekä suurten perintöjen verotuksen kiristyminen johtaa VATTin muistion mukaan tilanteeseen, jossa tuloerot kapenevat edelleen. Pienituloisimpien tilannetta parantaa myös kauan odotettu työmarkkinatuen puolison tuloihin perustuvan tarveharkinnan poisto. Tämä on tärkeää Suomen kaltaisessa maassa, jossa eriarvoisuus on kasvanut nopeasti ja tuntuvasti viime vuosien aikana.

Unohduksia ja uudenvuodentervehdyksiä

Vuosi 2011 jää mieleen suurten henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten muutosten vuotena. Yhteiskunnallisina tapahtumina jäävät mieleen eduskuntavaalit ja perussuomalaisten  vaalivoitto, poliittisten voimasuhteiden toistaiseksi vakiintuneelta vaikuttava muutos sekä ulkomailta erityisesti arabimaailman vallankumoukset ja Utoyan tragedia.

Näistä jälkimmäiseen viitaten on hämmästyttävää, kuinka nopeasti tapahtumat painuvat unholaan. Breivikin eräänä innoittajana toiminut suomalaiskansanedustaja jatkaa toimintaansa muina miehinä ja uutisiin nousee muutaman kuukauden jälkeen enää hänen luopumisensa Facebookin käytöstä. Unohtamisen nopeus on pelottavaa. Milan Kundera kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten, miten: ”Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.” Tämä tahti ei ole hiljentynyt, päinvastoin. Kamerat poistuvat jo toisiin tragedioihin.

Kotimaan alkuvuotta leimaavat talouden epävarmat näkymät ja presidentinvaalit. Pääministeri Katainen antoi uudenvuodentervehdyksessään tuulahduksen Kokoomuksen piirissä käytävästä ajattelusta. Tuttua tavaraa kenelle tahansa poliittiseen jargoniin ammattinsa puolesta tutustuneelle, mutta yhteen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Kataisen maailmassa työttömyys on edelleen työvoiman tarjonta-, ei kysyntäongelma.

Suomessa on edelleen 166 000 ihmistä ilman työtä. Siksi on erittäin tärkeää mitä kautta työttömyyttä lähestytään. Onko vika kannusteissa vaiko kenties siinä, ettei työpaikkoja kenties ole tarjolla, vaikka työhaluisia ihmisiä on? Mikäli katsotaan, että ongelma on työpaikkojen määrässä, ei tarjontapainotteinen politiikka tuota tuloksia, vaan toimenpiteitä tulisi suunnata erityisesti työvoiman kysyntään, toisin sanoen julkisiin investointeihin, yritystoiminnan elvyttämiseen, kansalaisten ostovoiman turvaamiseen jne.

Kataisen puheenvuoro pohjustaa myös leikkauskeskustelua. Laajat leikkaukset tai tavallisten kansalaisten ostovoimaa leikkaavat veronkorotukset soveltuvat huonosti taantumalääkkeeksi. Resepti, jossa myös verrattain terveet taloudet kuten Suomi aloittavat kireän säästökuurin tilanteessa, jossa kokonaiskysyntä alkaa supistua koko Euroopassa on takuuresepti syvempään taantumaan. Mikäli työttömyys päästetään tarpeettomasti omilla toimilla pahenemaan, tulee lasku myöhemmin huomattavasti kalliimmaksi. Viime laman virheitä ei tule tällä kertaa toistaa. Mahdolliset lisäsäästöt tulee suunnata siten, ettei eriarvoisuus niiden ansiosta kasva tai työllisyys heikkene.

Hallitusohjelmaneuvotteluissa sovittiin talouden tasapainottamisesta sekä varsin kattavasti myös niistä linjoista, joilla tilanteeseen puututaan elleivät sovitut toimenpiteet riitä. Vaikka pääkirjoitustoimittajat ahdistelevat nyt sosialidemokraatteja ja sysivät luopumaan vaalilupauksista mm. arvonlisäveron ja eläkeiän kohdalla, voitaisiin kuitenkin tarkastella myös sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat vähemmän ikäviä niin ikääntyvien työntekijöiden kuin pienituloistenkin kohdalla eikä niillä olisi minkäänlaista merkittävää kysyntää vähentävää vaikutusta. Helsingin Sanomien päivän pääuutisartikkeli kertoo missä olisi paitsi mahdollisuus, myös velvollisuus osallistua entistä enemmän yhteisen taakan kantoon.

Kuvalähde.