Valikoivaa vapaaehtoisuutta

maalaisliittoViime päivinä on käyty erityisesti sosiaalisessa mediassa ja muutamissa television viihdeohjelmissa keskustelua yhteiskunnan asettamista normeista sekä vapaaehtoisuuden merkityksestä. Jälkimmäinen aihe nousi esiin voimakkaasti, kun tuore ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen ilmoitti jäädyttävänsä soiden suojeluohjelman eteenpäin viemisen ja haluavansa selvittää vapaaehtoisen suojelun mahdollisuudet ilmeisesti ilman paketin sisältämiä mahdollisuuksia maanlunastuksiin erityisen arvokkaiden suoluontokohteiden suojelemiseksi. Perusteena käytettiin vapaaehtoisuuden itseisarvoa, eräiden politiikkokollegoiden pitäessä esillä ”pakkososialisoinnin” uhkaa. Ympäristönsuojeluaktiivit tyrmistyivät avauksesta, kiittelijöitä löytyi MTK:sta, Keskustasta ja perussuomalaisista.

Vapaaehtoisuus ja yhteiskunnan pehmeämpi vallankäyttö, ns. nudge, ”tuuppaaminen”, on usein perusteltu tapa aikaansaada yhteiskunnallisia muutoksia. Normikriittiseen aikaan tällainen poliittinen puhe myös sopii hyvin. On kuitenkin erikoista, että sama logiikka toimii vapaaehtoisuuden ja ihmisten omien valintojen kunnioittamisen suhteen niin kovin eri tavoin kun puhutaan eri asioista tai eri ihmisistä. Yhtäkkiä samat ihmiset tai poliittiset liikkeet, jotka ovat juuri juhlineet vapaaehtoisuutta ja ihmisten omiin mielipiteisiin ja tuntemuksiin luottamista ”vapauden” nimissä, voivatkin olla valmiita erittäin voimakkaisiin pakkotoimiin toisia ihmisiä kohtaan välittämättä lainkaan valinnanvapaudesta.

Esimerkiksi sopinee keskustelu vaikkapa eläkkeistä. Monet oikeiston edustajat vaativat nopeita ja ”kipeitä” ratkaisuja ”yhteisen edun” nimissä erityisesti raskasta työtä tekeviltä duunareilta. Juuri heihinhän alaikärajan mekaaninen nosto, mikäli olisi toteutettu Rukan lumien tyyliin kerrasta-poikki-metodilla, olisi osunut. Tässä kohtaa ihmisten oma tahto tai halu ei paljoa painanut. Talouspolitiikan suhteen ihaillaan rajuja ratkaisuja joita pitäisi tehdä mahdollisimman nopeasti ilman suurempia keskusteluita tai neuvotteluita – mieluummin erityisesti ammattiyhdistysliike sivuuttaen ”menneisyyden jäänteenä”.

Vielä lähemmäs ajankohtaista aihetta päästään, kun vertaillaan eräiden investointien edellyttämiä vaatimuksia. Fennovoiman ydinvoimahankkeen kohdalla alueen käyttöönotto vaatinee pakkolunastuksia. Jostain syystä yksilönvapauden ja vapaaehtoisuuden puolustajat eivät olleet laukalla tämän asian vuoksi. Siksi hyvä kysymys kuuluu, miksi maanomistajan tahto on arvokkaampi arvo kun puhutaan suoluonnon suojelusta mutta sillä ei ole vastaavaa merkitystä kun puhutaan vaikkapa voimalaitosinvestoinnista? Eikö kyse ollutkaan pyhästä periaatteesta kuten eilisten keskusteluiden sävystä olisi voitu päätellä, vaan kylmistä poliittisista valinnoista ja niiden eteen hätäpäissään sumutetusta arvoretoriikasta?

Summa summarum, vapaaehtoisuus on hyvä lähtökohta ja sen tiellä tulee kaikissa tilanteissa edetä niin pitkälle kuin mahdollista. Yhteiskunta ei voi kuitenkaan, oleellisissa kysymyksissä, jäädä sen varaan. Kokonaisedun mukaista toimintaa on voitava harjoittaa, vaikka paikka paikoin yksilön todellinen tai kuviteltu etu kulkee sitä vastaan. Tämä koskee niin suuria investointeja, kaupunkirakentamista kuin korvaamattomien luontokohteiden suojelua; varsinkin tilanteissa joissa biotyyppi on luonteeltaan sellainen että se on suojeltava kokonaisuutena. Tämä, muuten, on tilanne uhanalaisten soiden kohdalla.

Mainokset

Seuraavan sukupolven teollisuuspolitiikka

Kirjoitus Vihreän Langan Ay-jyrä -blogissa 4.1.2011.

Ammattiyhdistysliike ja erityisesti sen teollisuuden työntekijöitä edustavat liitot sekä ympäristöliike ovat aika ajoin ajautuneet erimielisyyksiin liittyen teollisuuden asemaan, merkitykseen ja tulevaisuuteen Suomessa. Silloin tällöin jotkut vihreitä lähellä olevat tahot ovat vaikuttaneet jopa ilahtuneen teollisten investointien vähenemisestä ja tehtaiden sulkemisista, joiden on nähty vähentävän saastekuormitusta ja siten olevan ympäristön kannalta tervetullutta kehitystä.

Lienee sanomattakin selvää, että tämänkaltainen ajattelu on paitsi inhimillisesti kestämätöntä ja taloudellisesti typerää, myös ympäristön kannalta haitallista. Tehtaat kun harvoin jäävät syntymättä laisinkaan. Usein onkin niin, että Suomessa suljettu tehdas avautuu uudelleen maassa, jossa ympäristölainsäädäntö ei ole meikäläisellä tasolla.

Tuolloin se saastuttaa aivan samaa yhteistä ilmakehää entistä pahemmin, ja aikaansaa työttömyyttä ja verotulojen menetystä Suomessa. Siksi vientiteollisuuden aseman pitäminen kilpailukykyisenä sekä teollisten investointien saaminen Suomeen myös tulevaisuudessa on paitsi kansantalouden, parhaimmillaan myös ympäristön kannalta myönteinen asia.

Se, missä niin sanotun savupiipputeollisuuden kriitikot sen sijaan ovat olleet oikeassa, liittyy jalostusarvon noston tarpeeseen. Tämä koskee Suomessa erityisesti metsäteollisuutta. Uudet innovaatiot ja korkeamman jalostusarvon tuotteet ovat olleet vihreän kullan maassa vähäisiä. Paitsi, että tämä tekee kotimaassa sijaitsevasta teollisuudesta haavoittuvampaa matalan kustannustason maista tulevalle kilpailulle, tarkoittaa se myös verrattain matalaa eroa raaka-aineen ja jalosteen hinnassa.

Huomionarvoista on myös viennin keskittyminen vain kouralliseen yrityksiä. Tämä lisää riskialttiutta ja suhdannevaihteluiden tuhoisuutta Suomen taloudessa.

Suomen vientiteollisuus tarvitseekin uutta suuntaa. Keskeiset lyhyen tähtäimen muutokset koskevat pienten ja keskisuurten yritysten tuotteiden ja toiminnan ohjaamista entistä rohkeammin vientiin sekä perinteisen teollisuuden jalostusarvon nostamista. Samalla niiden yhteyteen tulee luoda entistä enemmän niin sanottuja teollisia palveluita.

Huomionarvoista on, että nämä teolliset palvelut, jotka voivat olla luonteeltaan designia, tuotekehitystä, huoltoa tai muuta sellaista, syntyvät usein aiemman teollisen ytimen ympärille. Siksi näiden uusien töiden ja tuotantosuuntien syntyminen vaatii huolenpitoa myös olemassa olevista teollisuuden aloista.

Suurempi, linjaava muutos, koskee kuitenkin laajempaa teollisuuspoliittista ajattelua. Myös Suomessa tulisi tehdä systemaattinen siirtymä kohti ekologista teollisuuspolitiikkaa. Niin sanottu vihreä teknologia ja tuotanto tarjoavat valtavia mahdollisuuksia niiden maiden teollisuudelle, jotka ovat eturintamassa kehittämässä ratkaisuja globaaleihin ilmasto- ja ympäristöongelmiin.

Jotta elinkeinoympäristö olisi mahdollisimman suotuisa juuri tämänkaltaiselle kehitykselle, on siitä luotava julkilausuttu painopiste sekä suunnattava lainsäädännöllisiä, rahoituksellisia ym. toimia sen mukaisesti. Tarve on nimenomaan läpileikkaavalle ajattelulle; ekologista rakennemuutosta tarvitaan kaikilla aloilla.

Tällä hetkellä niin sanotun greentechin markkinat kasvavat arviolta 8 prosenttia vuodessa. Tämä tarkoittaa markkinan arvon tuplautumista kymmenen vuoden välein. Kun tähän lisätään väestönkasvun ja globaalien päästövähennyssopimusten tuoma paine, ei vauhdin voida arvioida hidastuvan.

Toisin kuin usein nähdään, tämän ei tarvitse tarkoittaa vain lisääntyviä kustannuksia ja hankaluuksia, vaan se tarjoaa, mikäli tekijöitä ja visiokykyä löytyy, huomattavia elinkeinotoiminnan mahdollisuuksia. Ympäristönsuojelu on paitsi oikein, myös kannattavaa. Saksalaisen Potsdam Institute of Climate Impact Researchin mukaan EU:n päästövähennystavoitteen kiristäminen tuo unionin alueelle huomattavasti uutta kasvua ja työpaikkoja.

Mitä ekologinen teollisuuspolitiikka sitten käytännössä olisi? Se voisi koostua paitsi tutkimus- ja tuotekehitysvarojen suuntaamisesta tämän alan aloitteleville yrityksille, myös kysynnän luomista kotimarkkinoille muun muassa julkisten hankintojen kautta sekä laajamittaista strategista suuntautumista kaikessa elinkeinopolitiikassa.

Myös uusia rahoitusmuotoja, esimerkiksi alaa varten perustettavien sijoitusrahastojen kautta, voitaisiin harkita.

Kyse on monenlaisista työpaikoista ja tuotteista, ei vain ympäristön puhdistamiseen tarkoitetuista laitteista, vaan energiatehokkaampien tuotantoprosessien luomisesta, perinteisistä tuotteista, jotka on valmistettu entistä ympäristöystävällisemmin, sekä luonnollisesti uusista teollisista palveluista.

Suomella on luontaisia etuja tällä alalla, imagomme on hyvä ja olemassa oleva teollisuutemme on jo nyt verrattain ympäristöystävällistä. Siksi mahdollisuus edelläkävijyyteen on olemassa. Paitsi uusista työpaikoista, kyse on myös perinteisen teollisuuden kilpailukyvyn parantamisesta. Suomessa puhutaan usein palkoista keskeisenä kustannuksiin vaikuttavana tekijänä sekä syytellään vaikkapa paperia työkseen valmistavia ihmisiä milloin mistäkin, mutta varsinaiset kuluerät syntyvät energian ja raaka-aineiden hinnasta.

Saksalaisen arvion perusteella sikäläinen teollisuus voisi saavuttaa 20 prosentin energiatehokkuuden lisäämisellä 100 miljardin euron säästöt vuositasolla. Meillä suuruusluokka olisi toki toinen, kuten myös lähtötaso, mutta joka tapauksessa saavutettavissa olevat hyödyt valtaisia.

Suuret teollisuusmaat myös Euroopan ulkopuolella ovat havainneet greentechin merkityksen. Japani investoi tulevan viiden vuoden aikana 30 miljardia dollaria alan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, Etelä-Korean taannoinen talouden elvytyspaketti suunnattiin 80 prosenttisesti näille aloille. Myös Obaman hallinto, Kiinasta puhumattakaan, investoivat alalle.

Koska emme määrässä pärjää, on Suomen panostettava laatuun ja erikoistumiseen, löydettävä ne niche-markkinat, joilla Suomesta löytyy ylivoimaista osaamista. Mikäli samalla pystytään viemään ekologinen rakennemuutos läpi myös kotimaan arkisessa elämässä yhdyskuntasuunnittelusta älykkäisiin sähköverkkoihin ja energiapiheihin rakennuksiin, voisi Suomi nousta kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti toimivan yhteiskuntamallin esimerkiksi koko maailmassa.

Joukkoliikenne maksuttomaksi?

Liikenneministeri Merja Kyllönen (vas) lämmitti Helsingin Sanomissa uudelleen mm. kansanedustaja Päivi Lipposen (sd) aikanaan esiin nostaman ajatuksen maksuttomasta joukkoliikenteestä nuorille. Hän perustelee esitystään mm. uusien sukupolvien totuttamisella joukkoliikenteen käyttöön.

Huoli yksityisautoilun lisääntymisestä edelleen on varmasti perusteltu, eikä pedagoginenkaan elementti ole turha. Ehdotus voisi olla perusteltu myös sosiaalipoliittisesti erityisesti pienituloisten sekä lähiöiden ja kauempana asuvien nuorten näkökulmasta, joille avautuisivat keskustojen harrastus- ym. ajanviettomahdollisuudet entistä edullisemmin. Samalla uudistuksen lopullinen kustannus olisi laskennallista hintaa pienempi, koska sen myötä lippujärjestelmien ylläpito, ostopisteet ynnä muut voitaisiin lakkauttaa. Sen sijaan ilmasto- ja ympäristöpoliittisesti siinä ei ole järkeä.

Nuoret itse tuskin ovat ongelma, koska alaikäiset eivät ajokortin puutteessa missään tilanteessa muutoinkaan yksityisautoile. Nuorten pääasiallinen liikkumismuoto onkin kävely tai polkupyörä ja niistä luopuminen joukkoliikenteen hyväksi ei vähennä päästöjä.

Mikäli tavoitteena on päästöjen vähentäminen, tulisi miettiä miten joukkoliikenne saisi uusia käyttäjiä niistä henkilöistä, jotka tällä hetkellä käyttävät työ- ja muihin matkoihinsa yksityisautoa. Joukkoliikenteen hinta ei näille henkilöille luonnollisestikaan ole ratkaiseva tekijä palveluiden käyttämättä jättämiseen, koska yksityisautoilu on jo nyt kaikissa tilanteissa huomattavasti kaupunkijoukkoliikennettä kalliimpaa. Tämä koskee myös lapsia harrastuksiin yksityisautolla kuskaavia vanhempia.

Kun hinta ei selvästikään ole karkottava tekijä, kyseessä on joko mukavuudenhalu tai epätarkoituksenmukaiset yhteydet. Kumpikaan näistä ongelmista ei ratkea maksuttomuudella, vaan pikemminkin kyseinen uudistus, ellei palvelutaso samalla parane, heikentäisi tilannetta. Tämä siksi, että se todennäköisesti lisäisi hyvin lyhyitä matkoja ja siten tarkoittaisi lisääntyneitä pysähdyksiä ja sitä kautta hidastuvaa matkantekoa.

Kun kyse on lopulta rahasta, niin maksuttomuus tarkoittaisi vähentynyttä mahdollisuutta investoida johonkin muualle. Joukkoliikenteeseen on joka tapauksessa investoitava lisää. Mutta jos täysi maksuttomuus maksaisi x euroa ja se halutaan maksaa, olisiko erityisesti ympäristönäkökulmaa ajatellen tehokkaampaa investoida x osin taksojen alentamiseen tai kohtuullisena pitämiseen pelkkien nuorten sijasta yleisesti kaikille ja lopuilla pyrkiä investoimaan bussikaistoihin, nopeampaan kalustoon ja tiheämpään vuoroväliin, siis ylipäätään palvelutason parantamiseen? Minusta kyllä.

Kuva: Wikipedia.