Politiikan superviikot jatkuvat, vaikka SDPn valinnat sekä eurovaalit ovat ohi. Päämielenkiinto kohdistuu seuraavaksi Kokoomuksen puoluekokoukseen sekä niitä seuraaviin minihallitusneuvotteluihin. Erityisen kiinnostavaa on seurata miten pätkäpääministeriksi pyrkivät porvareiden pj-ehdokkaat linjaavat tulevaisuutta. Kaksi ehdokasta kolmesta, Alex Stubb ja Jan Vapaavuori, ovat julkaisseet omat linjapaperinsa, kuten myös varapuheenjohtajaksi tarjolla oleva kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen.
Ensinnä on aina annettava kehut siitä, että ehdokkaat tekevät aatteellista työtä ja kertovat ohjelmien muodossa näkemyksistään. On itse asioista sitten samaa tai eri mieltä, niin ohjelmat antavat mahdollisuuden arvioida ehdokkaiden arvoja ja tavoitteita sekä päämääriä. Ideologinen työ on politiikan polttoainetta, ilman tavoitteita ja arvoasetelmia niiden taustalla poliittinen mobilisaatio on mahdotonta. Omien ajatusten pitäminen taktisista tai muista syistä ”vakan alla” ei kuulu reiluun kilpailuun. Tässä mielessä on hienoa, että ehdokkaat ovat avanneet ajatteluaan toisten arvioitavaksi ja keskustelun pohjaksi.
Kokoomuksen ehdokkaiden paperit ovat hyvin arvolähtöisiä ja taiten kirjoitettuja. Niistä löytyy monia yleisiä linjauksia, joista voi olla samaa mieltä, on puhe sitten uudistushalusta, epäonnistumisen sallimisesta kuin kansainvälisyydestäkin. Sen sijaan toivomista jää erityisesti konkretian osalta. Vaikka onkin järkevää jättää linjaukset osin yleiselle tasolle – puoluehan on paljon muutakin kuin johtajansa ja keinot eivät ole päämääriä, olisi tärkeää että pääministeriksi pyrkivät osaisivat antaa edes esimerkkejä tavoitteistaan. Vaikeita valintoja vaaditaan, priorisointia ja valtion vastuun vähentämistä ihmisten elämästä peräänkuulutetaan – mutta esimerkit mistä tulisi leikata, kenen etuja heikentää ja mitä lakeja karsia – loistavat monessa kohdassa poissaolollaan. Stubbin ohjelma saa tässä vertailussa parhaat pisteet sen uskaltaessa sanoa eniten – vaikka asiat ovatkin sellaisia ettei niiden esiin nostamisella varmasti synny pelkkiä ihastuksen huokauksia.
Konkretian vähyydestä huolimatta monia periaatteellisesti tärkeitä linjauksia papereista kuitenkin löytyy. Eräs niistä koskee valtion osuutta taloudessa. Ilmeisenä vastavetona niin uudemmalle tutkimukselle valtion roolista, kuin SDP:n pj-kisalle voidaan nähdä selkeä irtisanoutuminen valtion roolista talouden veturina – edes taantumassa. Stubb toteaa ohjelmassaan suoraan:
Pysyvän valtio-omistuksen määrää taloudessa tulee vähentää.
Tälle linjaukselle ei anneta rajauksia. Valtio-omistusta tulee vähentää, vaikka se tarkoittaisi valtion tulojen pudotusta. Tämä on selkeä ideologinen kanta, joka ansaitsee huomion.
Stubb katsoo Suomen työllisyyasteen olevan ”valinta” ja työttömyyden johtuvan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteista. Se, että tuotteillamme tai palveluillamme ei ole kysyntää maailmanmarkkinoilla, ei näytä vaikuttavan hänen ajatteluunsa. Hyvinvointivaltion palvelurakenteen osalta hän paaluttaa sote-ratkaisun yhteydessä selkeän eron tilaajan ja tuottajan välille. Ei siis in-house -mahdollisuutta.
Stubbin ohjelman mielenkiintoisimmat kohdat koskevat koulutusta. Hän ottaa pienen mutta tärkeän pesäeron Kokoomuksen perinteiseen konservatiivilinjaan koskien ammatillisen ja lukiokoulutuksen hajurakoa. Tämän eronteon ylläpitäminen ja juoksuhaudan kaivuu nuorten väliin on ollut kokoomuslaisen koulutuspolitiikan kantavin teema jo vuosia. Nyt Stubb kuitenkin näyttää vihreää valoa niin näyttötutkinnoille kuin lisääntyvälle opiskelijoita ja yhteiskuntaa hyödyttävälle yhteistyölle toisella asteella. Miinuksena on tosin pantava merkille rivien väliin kätketty tasoryhmähaihattelu, jonka tutkimus ja oppimistulosten analyysi on moneen kertaan huonoksi todennut. Kokoomus ei vaikutakaan pääsevän vieläkään täysin irti peruskouluallergiastaan.
Vapaavuoren ohjelmassa arvo-osuus on Stubbia tasapainoisempi – liberalismi/libertarismi saa enemmän sosiaalisia reunaehtoja jos kohta ne ovatkin lähinnä filantropiaan vivahtavia. Onkin mielenkiintoista havaita, että niin ohjelmiensa kuin tv-haastatteluiden perusteella Stubb on selkeämmin puhdasoppinen aatteellinen vaihtoehto nykymenolle kun taas Vapaavuori vaikuttaa kompromissihakuisemmalta. Toisaalta Vapaavuoren ohjelmassa mainitaan erikseen demarit tahona, joiden valtaa ja voimaa vastaan Vapaavuori haluaa nimenomaisesti toimia.
Vapaus ja kannustavuus ovat tärkeitä arvoja, mutta silti meidän on lakkaamatta varottava näiden edistämistä toisista välittämisen kustannuksella.
Vapaavuoren ohjelma välttää konkreettisia linjanvetoja politiikan sisällön suhteen ja on siinä mielessä hatarampi kuin Stubbin vastaava paperi. Sivistyksestä lausutaan tärkeitä ja oikeita periaatteita, mutta se, miten niihin kouluja tai korkeakouluja kehittämällä päästään, jää roikkumaan ”teknologisen kehityksen huomioimisen” tasolle. Ohjelman toinen kantava teema: luottamus, jää tarkoittamaan yhteisöllistä yhdessäoloa ja julkista taloutta – työmarkkinoiden rakenteita, kolmikantaa tai sosiaaliturvajärjestelmää julkisine palveluineen ei katsota tarpeelliseksi mainita luottamusta ja keskinäistä solidaarisuutta luovina voimina. Ehkä siksi, ettei niihin sellaisina uskota?
Kaikki Kokoomuksen ehdokkaiden puheenvuorot vilisevät termejä ”sääntelyn purusta” ja ”terveen järjen käytöstä”. Tämä on varmasti hyvä ja kannatettava ajatus, mutta kokoomuslaisilta toivoisi edes jotain katetta sloganeilleen. Heidän olisi hyvä kertoa missä tätä paljon parjattua sääntelyä esiintyy ihmisten elämää tai talouden kasvua ylivoimaisesti haittavalla tavalla, mistä saavutetuista eduista tulisi luopua tai mitä ”vaikeita valintoja” tulisi ”rohkeasti” tehdä. Yhteiskunnassa kun varmasti esiintyy kaikenlaisia sääntöjä, normeja ja kieltoja. Monille niistä on kuitenkin peruste. Kännissä ajamista on rajoitettu, suojaikärajoja seksille on asetettu, rakennusmääräyksiä on annettu. Mitkä näistä tai muista ovat niitä haitallisia pykäliä jotka niin häiritsevät elämää ja jotka ylittävät sietokyvyn muuttuen irvikuviksi tarkoituksestaan? Tähän kysymykseen eivät asiasta kovin huolissaan olevat kokoomuspoliitikot vastaa, pois lukien Sanni Grahn-Laasonen, joka pitää käsittämättömänä tähtisadetikkujen ikärajoja. Niistä luopuminen tuskin kuitenkaan on a) kovinkaan vaikea valinta kenellekään tai b) kansantaloudellisesti merkittävä kysymys.
Innokas normien ja sääntelyn vastustaminen herättää myös kysymyksen siitä, mikä niissä estää vaikkapa huolenpidon lähimmäisestä? En edelleenkään ymmärrä miksi esimerkiksi vanhuspalvelulain säätäminen tai oppivelvollisuuden pidentäminen estäisi minua (tai ketään muutakaan) vaikkapa ryhtymästä nappulaliigan futisjoukkueen huoltajaksi tai käymästä kahvittelemassa ikääntyneiden sukulaisten luona? Kokoomuslaisille nämä vaikuttavat olevan toisensa poissulkevia asioita. Tässäkin faktat ja tutkimus kulkevat eri suuntaan kokoomusaatteen kanssa, sillä niin ihmisten onnellisuus kuin sosiaalisen pääoman tasokin vaikuttavat korreloivan melko voimakkaasti kattavan hyvinvointivaltion kanssa. Voisiko siis sittenkin olla niin, että kaikkien kovin peräänkuuluttama luottamus itse asiassa tarvitsee toimivaa ja verrattain laajaa julkista sektoria?
Esa Suominen 